Sanomalehdellä korvattu kirjattomuus

Pienen päiväunen (lue: kahden tunnin kooma) jälkeen on energiaa kertoa seikkailun loppu. Siis se, mitä tapahtui iästäni kiinnostuneen myyjättären jälkeen. Vaikka tämä osuus numero kaksi ei olekaan enää niin hauska, on sillä ainakin minulle merkitystä, sillä ensimmäinen kohta Pakko nähdä Lontoossa-listallani on nyt ylivedettävissä.

Tarkoitukseni oli kävellä Piccadilly Sircukselle ja mennä siitä metroon. Luulin olevani matkalla oikeaan suuntaan, mutta käteväksi oikotieksi kuvittelemani poikkikatu itse asiassa toi minut vähän väärään paikkaan. En tiedä, mikä katu se oli, mutta siellä oli isoja, kalliita kauppoja. Sellaisia, joihin ovimies tuskin päästäisi minua edes sisään. Sellaisia luotaantyöntävän näköisiä, lasi-ikkunaisia liikkeitä. Ohitin ne nopeasti, käännyin taas poikkikadulle. Kohta olin jossakin, joka bussipysäkin kartan mukaan ehkä oli Piccadilly. Mulla vaan ei ollut aavistustakaan, kummassa päässä se Sircus on. Kuten tavallista, veikkasin väärin, ja lähdin kävelemään väärään suuntaan. Löysin kyllä lopulta metron, mutta se oli joku ihan muu asema, ja ilmeisesti melkoisen kaukana sieltä, minne olin tähdännyt. No, ei se mitään, kipsutin silti portaita alas tunneliin.

Ajoin metrolla King's Crossille. Eksyin jo pyrkiessäni tunnelista ylös. Liian monta haaraa, liikaa ihmisiä ja liian monta uloskäyntiä. Lopulta päätin kivuta ensin maanpinnalle, ja koittaa vasta sitten paikallistaa sijaintini. Paikallistamista ei sitten lopulta tarvittukaan, kun osuin vahingossa kyltin kohdalle: British Library.

British Library oli...jännä. Olin odottanut sen näkemistä, ja totta puhuen petyin vähän. Lähinnä siksi, että kirjaston kissalle kirjasto ei ole kirjasto, ellei siellä ole kirjoja. Mainoksen mukaan niitä on British Libraryssa ihan hemmetisti, mutta kirjoja ei missään pääse näkemään. Suurin osa on varastoitu ihan muualle kuin tähän päärakennukseen. Ja jotta täällä näkisi kirjoja, pitäisi mennä lukusaliin. Lukusaliin taas ei pääse ilman lukijapassia, ja saadakseen lukijapassin pitäisi käydä läpi jonkinlainen rekisteröitymisprosessi. En jaksanut nähdä moista vaivaa pelkän turistikiinnostukseni takia.

Ulkonäöllisesti aula muistutti lähinnä Kiasmaa, muttei ollut yhtä kolkko. Siellä myös oli kahvila, ravintola, kirjakauppa ja näyttelyitä. Näyttelysalista löysin vihdoin kirjoja, mutta ne eivät olleet kovin kiinnostavia. Hyvin hyvin vanhoja pyhiä kirjoituksia lasivitriineissä. Ja nauhalla Beatlesin biisejä. Epäselväksi jäi, mikä sen näyttelyn teema oli, mutta kuuntelin Help!:n isoilla kuulokkeilla ihan vain koska tykkään siitä niin paljon. Joka tapauksessa tulin siihen tulokseen, että British Library on minun kokoiselleni kissalle aivan liian suuri käsitettäväksi. Jos kirjaston aulassa on pankkiautomaatti, ja sen vessaan voi eksyä, se totisesti on suuri.

Lähdettyäni kirjastosta hieman pettyneenä kävelin King's Crossin asemalle. Pidän asemista, siellä on aina paljon lähdössä ja tulossa olevia ihmisiä ja ihan omanlaisensa tunnelma. Toisin kuin kirjasto, asema itse asiassa oli pienempi kuin olin kuvitellut. Mutta on hyvin mahdollista, että minulta jäi osa siitä näkemättä, en oikein hahmottanut kokonaisuutta. Ostin kioskilta suklaamuffinssin ja mehua, mutten löytänyt paikkaa, johon olisin voinut istua nauttimaan niitä. Lähdin siis metrolle päin, mutta matkalla pysähdyin ostamaan The Daily Telegraphin aseman edessä olevalta sanomalehtikioskilta. Ihan vain siksi, etten ole koskaan ostanut mitään sellaiselta kioskilta, mutta aina halunnut tehdä niin. Lehti on paksumpi kuin sunnuntaihesari, se painaa paljon ja tuoksuu painomusteelta. En tiedä, saanko koskaan luettua edes ensimmäistä osaa, mutta kohta aion yrittää. Ensimmäinen sanomalehteni täällä.