Kulttuuriero ja kielikuilu

Vaikka me Suomessa koemmekin jo nykyään olevamme melkoisen kansainvälisiä ja monikulttuurisia, vaikuttaa se Lontoosta käsin katsottuna hyvin pieneltä piperrykseltä. Kyllä, meillä on maahanmuuttajia, pakolaisia ja ulkomaalaisia vieraita. ihmiset puhuvat eri kieliä, noudattavat eri tapoja, uskovat eri asioihin, ovat eri värisiä ja pukeutuvat eri tavoilla. Silti, kulttuurien kirjo tuntuu loppujen lopuksi olevan jonkinlaisen suomalaisen suodattimen läpi vedetty: kaikki on hiljaisempaa, harmaampaa ja yksiuloitteisempaa. Ja jos olet eri näköinen, olet lähtökohtaisesti erilainen, et ainakaan "alkuperäinen" suomalainen. Se asenne asuu meissä syvällä, huomasin sen itse tässä vähän aikaa sitten vaatekaupassa. Tiskin takana seissyt tummaihoinen tyttö alkoi puhua, ja hetkeen en tajunnut mitään, mitä hän sanoi. Olin jotenkin alitajuisesti olettanut, että hän puhuisi jotain vierasta kieltä, tai korkeintaan töksähtelevää suomea vieraalla korostuksella. Kun tytön suusta purkautuikin sitten litannia vahvaa Turun muretta, olin niin yllättynyt, etten edes tajunnut käyttäytyväni idioottimaisesti. Onneksi hän taisi kuvitella, että ymmärrysongelmani johtui nimenomaan murteesta, eikä epätavallisesta yhdistelmästä.

Täällä joudun joka päivä tekemisiin ihmisten kanssa, jotka ovat "alunperin" jostain muualta. Joilla on kummallisia nimiä, erivärinen iho ja jännä korostus. Täällä heitä vain on niin paljon, että he ovat osa massaa. Taiwanilainen kämppäkaverini totesi saapumispäivänäni, että on ollut täällä kolme kuukautta, muttei vuokranantajamme lisäksi tunne yhtään brittiä. Sen sijaan hänellä on kyllä uusia ystäviä kaikkialta muualta maailmasta. Ehkä se johtuu osittain vaihto-opiskelijoiden tavasta hengailla "omiensa" parissa, mutta mielestäni syytä ja selitystä voidaan kyllä hakea myös väestörakenteesta.

Ennen lähtöä minua jännitti kaikkein eniten se, miten pärjään englannillani. Pelkäsin, ettei minua ymmärrä kukaan. Ja tottahan se on, että sanavarastoni on pieni ja että takeltelen tämän tästä. Täällä vain kukaan muukaan ei puhu sellaista englantia, jota me olemme koulussa oppineet pitämään selkeänä ja oikeana. Täällä jokaisella tuntuu olevan eri korostus ja rytmi, ihan oma puhetyyli. Lakkasin stressaamasta kielitaidostani siinä vaiheessa, kun työkaverini totesi, että jos hän olisi kuullut puheeni kadulla, hän olisi arvellut minun olevan irlantilainen tai amerikkalainen. "On se hyvä, että meillä riittää näitä suomalaisia opiskelijoita, joilla on aina erinomainen kielitaito ja olematon korostus."

Joka päivä keskustelen satojen opiskelijoiden kanssa, ja joitakuita minun on ihan hirveän hankala ymmärtää. Yleensä kestää hetken, ennen kuin aivoni ja korvani tottuvat kuhunkin puhetapaan, ja vasta sitten sisältö alkaa hahmottua. On niitä, jotka puhuvat todella hyvää ja selkeää vierasenglantia. On niitä, joille se on äidinkieli. Sitten on niitä, jotka mokeltavat menemään jotain sinnepäin, mutteivät tunnu välittävän, sillä kyllä heitä aina jotenkin ymmärretään. Ja sitten on niitä, jotka osaavat niin vähän, että ottavat kaverinsa mukaan tulkkaamaan, että saisivat salasanansa vaihdettua. Asiakaspalvelua värittää se, että kielikuilu on useimmissa tapauksissa molemminpuolinen: me emme kumpikaan puhu omaa äidinkiltämme, mutta silti meidän on kyettävä kommunikoimaan keskenämme.

Paitsi kieli, myös eleiden erilaisuus aiheuttaa välillä päänvaivaa. Olen kaksi viikkoa miettinyt, mitä ihmettä intialais- ja pakistanilaistaustaisilla opiskelijoilla on minua vastaan. Aina, kun yritän selittää heille jotakin, he tuntuvat kyseenalaistavan sanomiseni: pyörittävät päätään kuin kieltääkseen. Yleensä vielä varsin vimmatusti. Se saa minut aina epävarmaksi, ja pohdin, yrittääkö toinen viestiä, että olen väärässä. Perjantaina selitin oletussalasanaa intialaiselle pojalle, joka puhui todella vähän englantia. Otin pään ravistelun merkkinä siitä, ettei hän ymmärrä, mitä sanon. Kun aloitin kolmannen kerran alusta, pojan kaveri tuskastui ja ähkäisi, että joo joo, juuri niinhän se sanoo, se on yrittänyt jo monta minuuttia viestiä, että tajuaa kyllä. Vähän aikaa olin ihan ymmälläni. Sitten jostain hyvin syvältä muistin syövereistä pulpahti pintaan tarina, joka meille kerrottiin ala-asteella. Siinä länsimaalainen mies on junassa Intiassa, ja hyvin nälkäinen. Kun vieruskaveri tarjoaa eväitään, mies nyökkäilee vimmatusti, eikä saa lopulta syödäkseen, koska intialainen kulttuurikäsityksen mukaan nyökkääminen tarkoitta eitä. Tämän oivallettuani kanssakäyminen kävi helpommaksi. Nyt saatan toisinaan itsekin vahvistaa sanomaani päänheilutuksella, että ähkäiskää sitten, kun menette ihan sekaisin siitä, mitä oikein yritän sanoa.