Koneiden vastaisku

Tämä kirjasto on pääasiassa tarkoitettu yliopiston opiskelijoille ja henkilökunnalle. Se tarkoittaa sitä, että ovella on portti, josta ei pääse sisään ilman henkilökohtaista kulkukorttia. Jos joku korttia omaamaton on kiinnostunut aineistosta, hänen täytyy etukäteen pyytää vierailijapassia, joka sitten jätetään vastaanottoon odottamaan. Tällöin hänellä on lupa tulla sisään ja lukea kirjoja, mutta niitä ei saa lainata. Hän ei myöskään saa käyttää tietokoneita tai elektronista aineistoa, ne on varattu vain opiskelijoille.

Portti on samankaltainen kuin metroasemilla. Tai itse asiassa niitä on monta rivissä: kolmesta pääsee sisään ja kahdesta ulos. Kun laite hyväksyy korttisi, pyöröportti avautuu ja pääset sisään. Ilman korttia kirjaston tiloihin ei pääse, ei edes vessaan. Nyt ovella pörrääkin kaiket päivät hämmästyneitä opiskelijoita, jotka ovat jättäneet korttinsa kotiin, matkustaneet tänne toiselta puolelta Lontoota ja tulleet käännytetyiksi ovella. En yhtään kadehdi vastaanottotiskin hoitajaa, hänellä tuntuu olevan kiukkuisimmat asiakkaat.

Tällä viikolla portit kuitenkin päättivät aloittaa oman, itsenäisen elämän. Ne eivät enää tottele mitään sääntöjä tai tapoja, eivätkä toimi ohjelmointinsa mukaan. Yksi niitä ei päästä ketään sisään. Toinen vilkuttaa kyllä vihreää valoa, mutta kun opiskelija kävelee lävitse, puomi ei pyörikään eteenpäin, vaan pysyy kiinni aiheuttaen yhteentörmäyksen ja kivuliaita mustelmia. Kolmas vilkuttaa vuorotellen punaista ja vihreää, ja arpoo ilmeisesti jokaisen yrittäjän kohdalla erikseen, päästääkö sisään vai ei. Ulosmenoporteista toinen ei päästä ketään ulos, toinen suunnilleen puolet yrittäjistä. Tämä aiheuttaa paljon kiukkua ja hämmennystä. Ja johtaa siihen, että heijastinliiviin pukeutuneen turvamiehen on seistävä porttien vieressä painelemassa salaisia hätänappuloita päästääkseen porukkaa sisään ja ulos. Kuttumainen homma, kun ottaa huomioon, että porttien läpi kuljetaan varmasti vähintään tuhat kertaa päivässä.

No, tämä antaa security-sedille sentään mahdollisuuden tunte itsensä tärkeiksi. Siellä he nyt seisovat vuorotellen näyttämässä vakavaa naamaa ja olemassa tylyjä hätääntyneille opiskelijoille, jotka yrittävät tulla lainaamaan kirjoja. Heillä on myös radiopuhelimet, jotka kohisevat kovaäänisesti korostaen kantajansa tärkeyttä. Huvittavinta siinä on, että sedät tuntuvat harvemmin käyttävän niitä vakaviin keskusteluihin, sivustakatsojan havaintojen perusteella arvelen, että useimmat vuoropuhelut käydään taukotilan ja vastaanottotiskin välillä, tai sitten taukotilan ja security-miesten päämajan välillä. Keskustelujen sisältökin on yleensä päätähuimaavan tärkeä. Tämä hatustavedetty esimerkki perustuu tositapahtumiin ja lyhyisiin keskustelunpätkiin, joita on yhdistelty mielivaltaiseen järjestykseen. Se ei silti vastaa todellisuutta täysin tarkasti, sillä epäilen, että radiopuhelimen salakuuntelu ja keskustelun julkaisu olisi arvon setien mielestä vähintäänkin rikollista toimintaa. Jokainen suhtautukoon siihen siis oman harkintansa mukaan.
(Kirjoittaja myös pahoittelee, mikäli on ulkopuolisena ymmärtänyt väärin radiopuhelinten tärkeysasteen, muttei silti suostu tuntemaan yhtään enempää kunnioitusta järjestyksenvalvojia kohtaan. Ei täällä eikä kotimaassa.)

- Missä sä oot?
- Mä oot nyt yläkerran taukohuoneessa.
- Ai jaa, onko siellä pullaa?
- Ei, ei oo pullaa.
- Siellä ei koskaan oo pullaa.
- Ei niin, miten siellä alhaalla menee?
- Aika kiireistä, täällä on pitkä jono. Pitäis ehkä tehdä sille jotain. Koska sun tauko päättyy?
- Kymmenen minuuttia sitten, mut mä juon vielä toisen kupin kahvia.
- Okei. Vaikka kahvikin on parempaa jos on pullaa.
- Totta. Tai edes keksejä.