Yksinään sängyssä möyriminen käy nopeasti tylsäksi ja epämukavaksi. Aluslakanani on ollut rutussa torstaista lähtien, eikä millään suostu pysymään paikoillaan, vaikka yritänkin sitä suoristella. Tänä aamuna peittonikin olivat käyneet vastarintaan. Sängyssäni asuu siis neljä peittoa, ja jokaisella on oma tarkoin määritelty paikkansa. Yksi on ihan peittotarkoitukseen, toinen korvaa petauspatjaa, kolmas tekee kokonaisuudesta kauniimman peittämällä toisen patjan ja toimimalla välillä päiväpeittona. Neljäs taas on aseteltu patjan ja seinän väliin jäävään koloon, etteivät tassut osu yöllä mihinkään kylmään. No, aamulla kaikki oli ihan mullin mallin. Ja minua kyllästytti, suuresti.
Koska olo oli vähän parempi kuin illalla, päätin lähteä kävelylle. Ihan pienelle vain, oli suunnitelma. Se kyllä hieman venyi, ja sisälsi myös ruokakauppakierähdyksen. Kassajonossa seistessä alkoi hirveästi heikottaa, mutta kiltti täti-ihminen päästi minut ja viisi ostostani oman kukkuraisen kärrynsä edelle. Rahnustin takaisin kotiin, peseydyin ja söin. Nyt olo on hyvä, mutta väsynyt. Taidan ottaa toiset päiväunet.
Ulkona oli lämmintä ja kosteaa. Satoi tihkua ja keltaisia lehtiä. Kadulla apteekin edessä sattui yhteentörmäys päämäärätietoisen juoksijan kanssa. Setä oli selkeästi lenkillä, ei yrittämässä saavuttaa bussia tai mitään sellaista. Hän juoksi tasaista ja melko reipasta vauhtia, ja ylittäessäni katua astuin hänen juoksulinjalleen. Yritin väistää, mutta katu oli siitä kohtaa osittain tietyön alla ja erityisen kapea. Apteekin ovesta astui juuri joku ulos, eikä meidän välistä mahtunut kunnolla sujahtamaan. Sen sijaan, että juoksijasetä olisi pysähtynyt, hän tarttui minua käsivarsista ja jatkoi matkaansa samalla vauhdilla työntäen minua edellään, kunnes ohittamiselle oli taas tilaa. Hämmennyin pahasti, aloin nauraa. Huusin anteeksipyynnön perään. Ei se mitään, huusi setä jo kaukaa. Häntäkin selvästi nauratti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti