Kiitos, kultaseni

Hämmennyn aina Suomessa, jos joku nimittää minua kullakseen tai rakkaakseen. Ehkä siksi, että kultani ja rakkaani kieltäytyy järjestelmällisesti käyttämästä mokomia ilmaisuja. Ja jos joku muu käyttää niitä, ehkä omia sukulaisia lukuunottamatta, se tuntuu jotenkin liian henkilökohtaiselta. Siksi on ollut hieman totuttelemista siihen, että olen äkkiä kaikille darling, luv tai sweetie. Kaikille työkavereista kaupantätiin. Ihmisille, joille olen täysin vieras, ja joiden elämästä häviän taas ihan kohta tulematta takaisin. Ja toisaalta myös sellaisille, joiden kanssa työskentelen päivittäin, ja jotka tietävät nimeni. En ole tottunut siihen, että noita ilmaisuja käytetään tavallisina kutsumaniminä. Pystyn silti olemaan darling, luv tai sweetie, jos olosuhteet niin vaativat. Pystyn jopa pitämään naamani peruslukemilla. Eilen tuli kuitenkin raja vastaan, kun pomoni ystävällisesti tiedusteli että "are you allright, sweetiepie?" Alkoi hillittömästi naurattaa. Kun jotenkin sain ähkäistyä, että ei hätää, ei tarvitse huolehtia, pomoni väitti vastaan: "but I'm always worried about my babies!" Ystävällistä, mutta onko silti pakko olla pomonsa beibi jos ei tahdo? Jos vaikka käytettäisiin nimiä, kun kuitenkin tavataan päivittäin?

Mutta yksi loistava ilmaisu englantilaisilla kuitenkin on: lady. Suomessa leidi on joko keski-ikäistä vanhempi yläluokkainen rouva, tai ironinen kutsumanimi naiselle, joka kuvittelee olevansa hienompi kuin onkaan. Englannissa leidi on minkä tahansa ikäinen naisihminen, jonka siviilisäädystä ei olla varmoja, tai jota ei muuten vain tahdota rouvitella. Jopa pikkutyttö on tuntemattomille lady, ei koskaan girl. Tämä ratkaisee esimerkiksi sen Suomessa keskustelua herättäneen tädittelyongelmaan. Ei ole tätejä, tyttöjä eikä naisia. Nämä kaikki ilmaisut vieraista käytettynä kuulostavat hieman tökeröiltä, mutta leidi on kohtelias ja turvallinen. Siitä ei voi loukkaantua. En tosin tiedä, onnistuisiko sen käyttöönotto Suomessa, vai koettaisiinko se vain vittuiluksi. Mutta jos olisimme kaikki leidejä ilman käsitteeseen liittyviä arvoasetelmia, olisi tädittelyongelma ratkaistu. En vain voi sille mitään, että nimityksestä tulee mieleen ensimmäisenä Leidit Lavalla, ei niinkään tavallinen nainen. Ehkä olen sittenkin mieluummin kirjastotäti kuin kirjastoleidi. Toisaalta, ei minulla alun alkaenkaan ollut mitään ongelmia tädittelyn kanssa, eikä tätinä olemisessa sen puoleen.

Yhtenä päivänä palvelutiskillä hyvin kohtelias opiskelija kiitti ja toivotti hyvää päivänjatkoa. En saanut ihan selvää, sanoiko hän "thank you ma'am" vai "thank you man". Epäilen ensimmäistä (koska opiskelijalla ei ollut rastapipoa vaan kauluspaita ja intialainen aksentti), ikävä kyllä. Olen nimittäin ihan liian nuori ja epämuodollinen ollakseni kenellekään madam. Ja todellakin toivon, että se välittyy myös ulospäin.