"This is so alien today", totesi mies metrossa

Minulla on vieraita Suomesta, ja sen on hauskaa. Olemme leikkineet turistia ja asumme hotellissa. Kävimme bussiajelulla, jossa näki kaikki nähtävyydet. Huomasin, että Lontoo on vielä isompi kuin luulin. Pelkästään jo keskusta on Suunnaton. En ikinä ehdi nähdä kuin murto-osan, vaikka kuin yrittäisin. Huomenna aiomme mennä museoon, ja saan taas yhden kohdan pois listalta. Myös Rikos ja rangaistus on kohta lopussa, sekin oli listakamaa. Eri listalta tosin, siltä lukemattomien kirjojen vuorta kartoittavalta listalta. Minulla taitaa olla aika monta listaa, vaikka harvoja niistä on koskaan kirjoitettu ylös.

Lontoon metroverkko näytti taas tänään parastaan, lyhyen matkan tekeminen tuntui lähinnä eloonjäämistaistelulta. En usko, että voisin asua pitkään tällaisessa jättikaupungissa, jossa paikasta toiseen siirtyminen vie tunteja päivittäin. Se tuntuu olevan niin turhaa, hukkaan heitettyä aikaa. Ja siihen kuluu suunnattomasti energiaa. Kaipaan kolmen minuutin pyörämatkaa kouluun.

Vieraanikaan eivät tunnu oikein vaikuttuneen suurkaupunkielämästä. On lausuttu syvällä rintaäänellä monia huomioita, joissa ihmiset rinnastetaan rottiin ja Orwellin todetaan olleen oikeassa. Metroa on verrattu supernopeaan sardiinipurkkiin, ja sellainen se kyllä tänään olikin. Tungoksessa ei yltänyt pitämään kiinni mistään, muttei ollut tarviskaan, koska ei ollut tilaa kaatuilla. Haluaisin silti sanoa, ettei se ihan aina ole tällaista.

Toivon, että heillä oli silti hauskaa. Minulla ainakin oli. Esimerkiksi avonaisen bussin kyydissä ajelu oli uutta, ja tuntui liikennekaaoksessa melkein vuoristoradalta. Päivän paras juttu oli, että näin bussista käsin puistossa papukaijan. Ison ja sinisen, se istui jonkun miehen vieressä penkin selkänojalla ja suki itseään. Kukaan muu ei uskonut, mutta siellä se oli. Kyllä minä papukaijan tunnen, kun sellaisen näen.

Hiushuolia

En ole vielä onnistunut selvittämään miksi, mutta olen kuitenkin pannut merkille, että aika ajoin päässäni versova hiuskasvusto elää varsin hankalia aikoja. Nämä kaudet ovat verrattavissa uhmaikään, ja varsinkin viime aikoina niitä tuntuu olleen ihan liian usein. Tälläkin hetkellä tukkani lähinnä roikkuu. Osa siitä sojottaa minne sattuu. Se ei näytä hyvältä, eikä kerta kaikkiaan suostu yhteistyöhön. Hiukset ovat hallitsemattomat. Ne leijailevat kyllä mukanani, mutta niitä tuntuu olevan mahdoton kontrolloida. Ja minä kun vielä tyydyn vähään, en ole mikään kampausfani tai tukanlaittaja. Minulle kelpaa suora tai pörrö, kunhan kokonaisuus on yhtenäinen, eikä jostain kohtaa sojottava ja toisesta lättänä. Ja kunhan hiukset tuntuvan eläviltä. Minun eivät tunnu. Ihan kuin päässä roikkuisi ylikypsää spagettia.

Olen miettinyt, olisiko edessä taas kampaajareissu, mutta tukka ei kyllä ole vielä kasvanut pois mallistaan. Sen siis pitäisi totella ihan hyvin. Syytän vettä, joka on pehmeämpää, ja tursuu suihkusta olemattomalla paineella. Syytän myös shampoota, joka saa tukan näyttämään puhtaanakin likaiselta. Joka tapauksessa olen hyvin ärsyyntynyt, ellei se vielä käynyt ilmi.

Päätin yrittää vielä kerran. Viikonloppuna teen mutkan matkaan ja käyn ostamassa uuden shampoon. Yritin itse asiassa suorittaa tämän jo eilen, mutta ostinkin epähuomiossa kaksi pulloa hoitoainetta. Huomasin vasta kotona suihkussa ja aiheutin ihmetystä kämppiksissä, kun kirosin raikuvasti kylpyhuoneessa. Sen on parempi olla hyvää hoitoainetta, sillä minun käyttötiheydelläni sitä riittää seuraavat viisi vuotta. Tai jos käy niin, että joululahjapaketistasi paljastuu hämmentäviä, australialaisia hiustenhoitotuotteita, älä minua syytä. Valitukset voi lähettää joulupukille.

Tällä kertaa perustin ostopäätökseni muuhunkin, kuin pullon väriin ja kokoon. En myöskään ostanut halvinta, kuten viimeeksi. Myönnän olevani täysin mainonnan uhri, sillä panen toivoni tuotteelle ihan siksi, että MarieClairessa oli nätti kuva. Siinä muutenkin kauniilla mallitytöllä oli upea, runsas hiuspehko. Sellaiselta minäkin tahdon näyttää. Tiedetään, tällä suomalaisella materiaalilla ei ole mitään mahiksia päästä lähellekään sitä lopputulosta. Ei varsinkaan, jos ei ole valmis föönaamaan, piippaamaan ja muotoilemaan joka jumalan aamu. Minähän en ole siihen valmis edes erityistilanteissa, joten toivo on käytännössä vainaja. Mutta silti, tuo kuva rohkaisi yrittämään vielä kerran, antamaan kapinalliselle vielä yhden mahdollisuuden. Jos sekään ei auta, menen ja ajelen pääni.

Kissankorvainen kurpitsajuhla

Pian on Halloween. Olen tosin menettänyt ajantajuni asian suhteen, sillä joka paikka on ollut täynnä Halloween-krääsää viimeisen kuukauden. Marketista saa kaikkea naamareista verisiin irtokäsiin. Karkki- ja leivoshyllyt ovat täynnä karmaisevia herkkuja. Talojen ikkunoissa roikkuu koristeita ja ovissa uhkauksia aina sielun menettämisestä ikuiseen kadotukseen asti sille joka tästä kehtaa astua. Kun tulin äsken kotiin, purkautui yhden koristellun talon ovesta ryöppy naamiaisasuisia lapsosia, ja koko talon valaistus näytti olevan sisältä oranssi. Onneksi meillä on ovenavauskielto, eipähän tarvitse huolehtia siitä, onko naapuruston lapsille karkkia, kun ne kaikki ryntäävät viikonloppuna noitahatut vinossa liikkeelle.


Tämä kaikki tuntuu todella kummalliselta, kun ei ole tottunut juhlimaan Halloweenia. En todellakaan tiennyt, että sitä varten tarvitaan niin paljon muoviesineitä, kurpitsanmuotoisia koristeita ja erikoissuklaita. Ei, en aio mennä hälyyn mukaan. Jos on villi olo, puen päälle kurpitsanväriset sukkahousuni ja se siitä. Minulla on kyllä supersiistit kissankorvat, jotka on ostettu ruokakaupan asustehyllyltä, mutta luulen, että säästelen niitä vielä erityistarkoituksiin.

Mutta ilmeisesti Halloween on vakava asia, sillä paikallinen Community Church on kampanjoinut sitä vastaan jo muutaman viikon. Kirkkaanvärinen juliste lupaa terveysongelmia niille, jotka erehtyvät juhlimaan pahuutta. Epäilen, että on syntiä syödä halloween-leivos, jonka uteliaisuuttani ostin viime kauppareissulla. Vaikka yleensä karttelenkin ruokaa, joka tuijottaa minua, tätä oli pakko kokeilla. Kirkon edustajia voin kyllä lohduttaa sillä, että pahuus maistui sen verran pahalta, etten syönyt loppuun asti.


Hauskaa Halloweenia niille, joita asia yhtään kiinnostaa. Ainoa pyyntöni on, että älkää pliis ottako asiaa liian vakavasti, kumpaankaan suuntaan.

Huomautus

En ehkä ole viime aikoina ehtinyt kirjoittaa ihan kaikesta mistä olen aikonut, mutta olenpahan tehnyt ensimmäisen vieraspostaukseni jonkun toisen blogiin. Niin että jos tahdot nähdä listan mielestäni mukavista asioista, tutustu Nicolen suloiseen My teacups in peony-blogiin.

Ja hymyile, edes vähän.
Kiitos.

Valoa, valoa!

Jotenkin se pimeä hiippaili tännekkin, ja yllättää mokoma joka ilta aikaisemmin. Aamuisinkin on hämärää, vaikka auringon pitäisi sääsetien mukaan nousta vain kolme minuuttia minua myöhemmin. Ei sitä viime päivinä ole kyllä näkynyt ennen iltapäivää, rakastaa ilmeisesti pitkiä aamu-unia sekin. Ostoslistalla on kynttilä, ja huoneeseen suunniteltu valoelementti on nyt askarreltu valmiiksi. Kyllä se vähän pimeää helpottaa.

Vaikka pimeys välillä ärsyttää ja masentaa, ei vielä olla lähelläkään viimevuotista tilaa. Tammikuussa tuntui, että vaikka olisi seissyt pihalla kasvot aurinkoon, oli silti pilkkopimeää. Lähden siitä, että tänä vuonna ei tarvitse polttaa jouluvaloja toukokuulle asti. Vaikka nämä uudet ovatkin niin ihanat, että aion varmasti virittää ne Suomessakin johonkin.

Ei mulla muuta

(Sori, kuvan alkuperästä ei havaintoa.)

Muutetaan Tanskaan ja ryhdytään sosialisteiksi

You are my fave-blogin Melanie listaa uusimmassa kirjoituksessaan syitä, miksi haluaisi muuttaa Tanskaan. Hinku perustuu Oprah-jaksoon, jossa on tutustuttu tanskalaisten naisten elämään.

Fiksulta kuulostaa - ja yllättävän tutulta. Tanskalaiset on monessa tutkimuksessa rankattu maailman onnellisimmiksi ihmisiksi. Ehkä heillä on joku mystinen kyky iloita elämästään, sellainen joka meiltä synkisteleviltä suomalaisilta tuntuu puuttuvan. Listaan kerätyistä asioista useimmat toteutuvat nimittäin myös meillä; ilmaiset yliopistot, ilmainen perusterveydenhuolto, 6-12kk äitiysloma ja niin edelleen. Sitä paitsi Tanskassa kaikki on aina värikkäämpää, ainakin kuvia katsellessa syntyy sellainen vaikutelma.
Oprah jopa mainitsee ruisleivän yhdeksi syyski rakastaa Tanskaa. "Rakastan sitä niin paljon, syön viipaleen joka aamu. Se on kuin söisi maata (/earth)." En voinut olla nauramatta.

Melanien kirjoituksen viimeinen kappale kyllä hieman hämmästytti:
"Of course when the husbands heard our discussion they started listing off the negative things about socialism. So I'm thinking a good topic for another show would be, "my wife watched Oprah and now she wants to be a socialist." It might be my one chance to get on the show since I've never going to become a family psychologist with a mustache."
Tuota... onko minulla jotenkin väärä käsitys Tanskan hallinnosta ja yhteiskuntajärjestyksestä, vai miksi mua ihmetyttää sosialismin vetäminen keskusteluun? Mistä tämä oikein tuli? Oprah ja Melanie, tarkistakaa faktat!

Aamuyritys

Heräsin, nousin, puin vaatteet päälle.
Laitoin jopa tukan saparoille.
Siinä vaiheessa satuin vilkaisemaan siihen ainoaan pieneen peiliin, joka huoneessani on.
Sieltä katsoi takaisin tyttö, jolla oli kirkkaanpunaiset läikät poskilla ja kuopissa suunnattoman väsyneet silmät. Tajusin, että minulla on vieläkin vähän lämpöä.
Suoritin samat asiat käänteisesti, soitin töihin ja piilouduin taas peiton alle.
Nyt heiluttelen varpaita ja torkun.
Kohta luen kaikkien kipeyskirjojen ykköstä, Rikosta ja rangaistusta.

Mutta huomenna, huomenna nousen ja pääsen töihin asti.

Yöllisiä

Viereisessä huoneessa asuva parinkunta nukkuu aina valot päällä. Ja ovi raollaan. Itse asiassa heidän ovensa on aina raollaan. Jos ovi on kiinni, se tarkoittaa, että he eivät ole kotona.

Kun vuokranantajani menee nukkumaan, hän jättää television tai radion päälle. En ole varma kumman, enkä todellakaan tiedä miksi. Mutta hänen huoneestaan kuuluu joka yö hiljaista, nauhalta tulevaa puhetta. Sen kuulee erityisesti vessassa käydessään. Voi tietenkin myös olla, että kuulen ääniä, mutta ainakaan en kuule niitä silloin, kun hän nukkuu jossain muualla.

Minä nukun valot pois, ovet kiinni ja hiljaisuudessa. Olen tässä talossa siis ainoa normaali nukkuja. Mitä nyt kirjoitan joskus tällaisia huomioita ylös kolmen jälkeen aamuyöllä. Syöden samalla ensimmäistä aamiaistani.

Vaihtoehtoja

Kurkkupastillit voi joko pakata rumasti muovipussiin, tai sitten nätisti peltirasiaan. Itse kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Eikä se johdu pelkästään siitä, että rakastan pieniä rasioita.
Nämä pastillit ovat muuten ihan oikeasti erityisen vahvoja. Ei tarvitse syödä kuin yksi, ja hengitys on loppupäivän sen verran raikas, että hönkäilyäni luulisi pohjoistuuleksi, jos ei paremmin tietäisi.

Kävelyretki

Yksinään sängyssä möyriminen käy nopeasti tylsäksi ja epämukavaksi. Aluslakanani on ollut rutussa torstaista lähtien, eikä millään suostu pysymään paikoillaan, vaikka yritänkin sitä suoristella. Tänä aamuna peittonikin olivat käyneet vastarintaan. Sängyssäni asuu siis neljä peittoa, ja jokaisella on oma tarkoin määritelty paikkansa. Yksi on ihan peittotarkoitukseen, toinen korvaa petauspatjaa, kolmas tekee kokonaisuudesta kauniimman peittämällä toisen patjan ja toimimalla välillä päiväpeittona. Neljäs taas on aseteltu patjan ja seinän väliin jäävään koloon, etteivät tassut osu yöllä mihinkään kylmään. No, aamulla kaikki oli ihan mullin mallin. Ja minua kyllästytti, suuresti.


Koska olo oli vähän parempi kuin illalla, päätin lähteä kävelylle. Ihan pienelle vain, oli suunnitelma. Se kyllä hieman venyi, ja sisälsi myös ruokakauppakierähdyksen. Kassajonossa seistessä alkoi hirveästi heikottaa, mutta kiltti täti-ihminen päästi minut ja viisi ostostani oman kukkuraisen kärrynsä edelle. Rahnustin takaisin kotiin, peseydyin ja söin. Nyt olo on hyvä, mutta väsynyt. Taidan ottaa toiset päiväunet.


Ulkona oli lämmintä ja kosteaa. Satoi tihkua ja keltaisia lehtiä. Kadulla apteekin edessä sattui yhteentörmäys päämäärätietoisen juoksijan kanssa. Setä oli selkeästi lenkillä, ei yrittämässä saavuttaa bussia tai mitään sellaista. Hän juoksi tasaista ja melko reipasta vauhtia, ja ylittäessäni katua astuin hänen juoksulinjalleen. Yritin väistää, mutta katu oli siitä kohtaa osittain tietyön alla ja erityisen kapea. Apteekin ovesta astui juuri joku ulos, eikä meidän välistä mahtunut kunnolla sujahtamaan. Sen sijaan, että juoksijasetä olisi pysähtynyt, hän tarttui minua käsivarsista ja jatkoi matkaansa samalla vauhdilla työntäen minua edellään, kunnes ohittamiselle oli taas tilaa. Hämmennyin pahasti, aloin nauraa. Huusin anteeksipyynnön perään. Ei se mitään, huusi setä jo kaukaa. Häntäkin selvästi nauratti.

Lainattua

Taas iski kipeys. Olen maannut peiton alla koko päivän. Välillä on kuma ja välillä on kylmä, mutta pää on ja pysyy painavana. Sitä särkee, samoin kurkkua ja korvia. Koko ajan väsyttää, mutta uni ei silti tule.

Koska en jaksa tehdä oikein mitään, olen haaveillut koko päivän. Kesästä, oikeanlaisesta valosta, paljaista varpaista, eväsretkistä, lentämisestä, kissoista, pilvistä, väreistä... Ja katsellut kauniita valokuvia, joita internetin ihmemaa on täynnä. Tässä muutamia, jotka sopivat tunnelmaani ja tekevät oloni paremmaksi. Ikävä kyllä minulla ei enää ole suurimmasta osasta aavistustakaan, mistä ne tallensin. Minun ne eivät kuitenkaan ole, ei yksikään.

Tribuutti ruokalantädeille

Oh mi gosh. Voisiko sittenkin olla, että he olivat ruokalistakäännöksineen koko ajan oikeassa?

Salamatkustaja

Kaikkia käytännön asioita, kuten virallisten kirjekuorien avaamista, hoitava kotitonttuni ilmoitti viime viikolla, että olin saanut paketin noutoilmoituksen Halensilta. Minä hämmästyin, etten ole hittovie tilannut sieltä mitään. Tai tilasin joo ennen kuin lähdin, esimerkiksi kovassa käytössä olevat kettuhameeni ja syystakkini ovat Halensilta. Samoin jokunen toppi. Ja sitten palautin kyllä jotakin tilaamaani, mutta en pyytänyt uutta tilalle. Että ei niiden mitään pitäisi minulle lähetellä.

Unohdin koko asian. Eilen tonttu ilmoitti puhelimessa, että tämä paketti on nyt noudettu, haluatko että se avataan? Halusinhan minä, sillä kumpaakin kiinnosti kovasti, mitä ihmettä siellä on. Kuului muovin repimistä ja sitten pitkä "hhmmmmm..." Ja sen jälkeen hämmentynyt ilmoitus: "Täällä on Mew:n t-paita, sellainen, joka sulla jo on. Ja siinä päällä on lappu jossa lukee, että 'ej en Halens-produkt.'"

Silloin, kun kiireessä väsäsin sitä palautuspakettia, olin ilmeisesti pakannut epähuomiossa mukaan myös oman rakkaan paitani. Ihmettelinkin pakatessani vähän, että missä se luurasi, mutten sitten jaksanut keskittyä etsimään. En tiedä, mitä muissa postimyyntifirmoissa tehdään tällaisille virhepalautuksille, mutta ei kyllä olisi tullut ekana mieleen, että niitä lähetellään takaisin. Mutta Halens ystävällisesti palautti minun nuhruisen, kuluneen ja vieläpä likaisen paitani. Mukana oli ystävällinen kirje, jossa todettiin, että emme ikävä kyllä voi vastaanottaa palautustanne, koska se ei alunperin ole myymämme tuote. Lähetämme sen teille takaisin, niin saatte itse päättää, mitä haluatte tuotteelle tehdä.

Kutsun tätä hyväksi asiakaspalveluksi. Ja hauskaksi tarinaksi. Nauroin eilen puhelimessa vedet silmissä. Minun likainen paitani teki jäniksenä reissun Ruotsiin asti, mutta palautettiin takaisin. Ei, en halua tehdä aiheesta valitusta (sekin vaihtoehto kirjeessä annettiin), mutta lähetän kyllä kiitoskirjeen. Paita menköön pyykkikoriin ja miettiköön siellä seuraavaa maailmanvalloitusyritystään.

"Here I am, and I'm a superman"

totesi pomoni Meg rientäessään apuun, kun tiskillä oli äkillinen työntekijävajaus johtuen pienestä aikataulutusvirheestä.

Tarmo

Olen alkanut ponnekkaasti edistää asioita saadakseni iltaisin tehtyä muutakin kuin koomattua. Ajattelin myös kerrankin olla ennakoiva, ettei sitten viime hetkillä iske paniikki. Tämän johdosta olen eilen ostanut melkein puolet joululahjoistani, rullan verran paperia ja jopa pakettikortit, jotka yleensä väännän viime hetkellä ruutupaperista (ellen sitten suoraan sutaise vastaanottajan nimeä tussilla lahjapaperiin.) Loputkin lahjoista ovat ideoinnin alla. Tiedän myös, mitä aion ostaa itselleni joululahjaksi. Yhden jutun vain, mutta se onkin sitten hienoin ikinä.

Ei hätää, tarmonpuuskat häviävät yleensä vielä nopeammin kuin saapuivat.

Kaukaisia kaivattavia

Valokuvia selatessa iski äkillinen koti-ikävä. Ikävöin muun muassa
tuttua teekuppia
ikkunasta näkyvää maisemaa
toisen unituhinaa samassa huoneessa
vihreän pöydän väriä
nappikokoelmaani
jääkaapin oveen kirjoitettuja viestejä
halauksia ja silityksiä
iltateereissuja Sannan luo
lämmintä vettä hanasta
kieltä jolla osaan ilmaista sanojen lisäksi sävyt
mekkoja jotka eivät mahtuneet matkalaukkuun
vadelmajaffakeksejä
tv-sarjoja
junamatkoja vanhempien luo
kirjahyllyllistä täynnä vaihtoehtoja
joka paikasta löytyviä partakarvoja
kaakeloitua kylpyhuonetta
omaa sänkyä
ja paikkaa kainalossa.

Tädittelyjuttu

Olin tänään tavaratalon ruokaosastolla. Oli kuumaa ja meluisaa, hirveästi ihmisiä ja vain kolme kassaneitiä. Takanani jonossa seisoi keski-ikäinen täti, joka yritti koko ajan hivuttautua ohitseni. Hän huokaili kovaäänisesti, liikuskeli levottomasti ja mutisikin välillä syyttävästi. Kun en päästänyt häntä ohittamaan vaan pidin itsepäisesti paikkani jonossa, täti mulkoili minua pahasti. Sitä ennen hän oli mulkoillut lähinnä omituisesti, ihan kuin olisin kaksipäinen tai jotain.

Kun aloin nostella tavaroitani hihnalle, vilkaisin saattumalta alaspäin. Huomasin, että tädillä ei ollut jaloissaan ollenkaan kenkiä. Vain mustat ohuet sukat. Muuten hän oli kyllä ihan siististi pukeutunut ja laittautunut. Taisin vähän aikaa tuijottaa, oli se sen verran hämmentävä huomio. Varsinkin, kun ulkona satoi. Ja mietin myös pari sekuntia, onko se riittävä syy päästää täti edelle. (Jos hän vaikka oli mielenterveyskuntoutuja, joka saattaisi ryhtyä raivoamaan sekunnilla millä hyvänsä. Tai sitten täti steppaili levottomasti vain siksi, että varpailla oli kylmä.)

Pidin kuitenkin pääni. Ja paikkani. Rajansa tätirakkaudellakin - jos hän olisi ollut enemmän ystävällinen ja vähemmän puhiseva, niin ehkä sitten... Muistakaa siis tämä, jos tahdotte ohittaa minut ilman kenkiä.

Nyt minulla on hartiahuivi. Iso ja lämmin ja punainen. 100% akryyliä, laatutuote siis. Pinta muistuttaa sellaisia karmeita tyynyjä, joita ukilla oli, kun olin lapsi. Rakastan huiviani silti, mutta toisaalta rakastinhan lapsena niitä tyynyjäkin.



Kun menen ulos, kiedon sen takin päälle. Ainakin toistaiseksi tämä ratkaisee talvitakittomuusongelman, takkilähetystä odotellessa. Sisällä käyttäessä olo taas pysyy mukavan lämpöisenä - pääsee lähimmäs sitä fiilistä, ettei ole noussut sängystä, vaikka onkin oikeasti pystyasennossa ja maailmalla. Ja koska huoneeseeni alkaa hiipiä englantilainen talvikylmyys (ja kosteus, hyi yäk), huivi tulee tarpeeseen.

Kuvareportaasi: Hyde Park

Muistilista

• Älä osta enää kirsikkajugurttia. Se on ällömakeaa ja pahaa
• Älä osta myöskään aamiaisvohveleita, ne vasta ällöjä ja pahoja ovatkin
• Älä osta tekoeläimennahkaisia laukkuja, ne eivät kuitenkaan kestä
• Pidä aina kameraa mukana, sillä koskaan ei tiedä, milloin törmää dinosaurusdonitsiin, ja nyt harmittaa, kun siitä ei ole kuvaa
• Pyhitä laiskasunnuntai
• Usko sitä joka sanoi, että mehulasin paikka ei ole sohvalla, ja sovella tätä sääntöä myös sänkyihin
• Luovu joskus turvavillatakista ja käytä sitä toista. Tai edes kolmatta
• Älä käy enää Brunswick Avenuen uutiskiskalla ellet ole sillä tuulella, että jaksat vastata hyvinkin yksityiskohtaisiin uteluihin alkuperästäsi, asuinpaikastasi ja poikaystävästäsi
• Syö enemmän keittoa ja vähemmän suklaata
  

Oravaa mä metsästän

Lontoossa on paljon oravia. Ne ovat havaintojeni mukaan harmaampia ja nopeampia kuin suomalaiset versiot. Tähän mennessä olen myös kahdesti joutunut tulilinjalle, kun oravat viskovat pähkinöitä. Ne yrittivät näyttää viattomilta, mutta en silti suostu uskomaan, että se oli vahinko. Eilen, pitkällisen vaanimisen tuloksena, valvontakamerani sai tallennettua muutaman oravan puuhiensa keskellä.
Tässä ohjeita oravajahtiin:

1. Lähesty oravaa hitaasti mutta rohkeasti. Älä pelkää näyttää tyhmältä hiipiessäsi pienen hyppivän otuksen jalanjäljissä, sillä näytät kuitenkin.

2. Valitse yksi orava, ja seuraa sitä mahdollisimman pitkään. Kohta se kyllästyy panikoimaan, eikä enää kiinnitä sinuun mitään huomiota.


3. Varo häiriötekijöitä. Sellaisia ovat esimerkiksi jättimäiset koirat, jotka hyökkäävät kuvaan jostain rajauksesi ulkopuolelta ja ajavat oravan tiehensä. Se olisi vielä ihan siedettävää, jos koira jäisi kuvattavaksi oravan sijaan, mutta ne viilettävät kuitenkin heti seuraavan kurren perään.

4. Älä sommittele liikaa. Ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä.

5. Pidä silmät auki, sillä oravat ovat ovelia ja yrittävät maastoutua parhaansa mukaan.

6. Ne saattavat esittää välinpitämätöntä ja keskittyä ruoan etsimiseen, mutta silmänurkastaan ne kuitenkin seuraavat puuhiasi koko ajan.

7. Luota käänteiseen psykologiaan ja ala itse esittää välinpitämätöntä. Tällöin orava hermostuu ja alkaa vaatia huomiota.

8. Oravan huomion saa myös hiipimällä salakavalasti liian lähelle. Ilmeisesti polvistuin vahingossa tämän yksilön talvivarastoon, sillä otus muuttui äkkiä uhkaavaksi ja melkein kävi kimppuun.

9. Ole kärsivällinen. Se saatetaan palkita hyvällä kuvalla, tai sitten ei, mutta luonnetta se kasvattaa joka tapauksessa.

Lauantai

Tapahtui paljon, oli ahkera päivä. Jos kirjoittaisin kaikesta, lukisitte tätä vielä maanantainakin. Siksi teenkin listan, lyhyt ilmaisumuoto kunniaan.

• Näin haikaran naapurin takapihalla (isä korjatkoon, jos se olikin joku muu kuin haikara. Kuva lähetetty tunnistettavaksi)
  
• Tein suunnitelman
• Muutin suunnitelmaa metrossa, koska King's Crossilla ei voinut jäädä pois. Kuulutuksen mukaan siellä oli "yleinen hätätila, ja asema on evakuoitava". En vieläkään tiedä miksi
• Kävelin Hyde Parkissa ja ihastelin luontoa kunnes tuli ihan liian kylmä
• Jahtasin oravia (kameran kanssa)
• kaipasin järjestelmäkameraa
• haaveilin jättimäisestä hartiahuivista
• join kuumaa kaakaota ja salakuuntelin suomenkielisiä keskusteluja kahvilassa
  
• Ostin ison läjän helmiä, rasiallisen hakaneuloja, lasten askartelupakkauksen ja yhden joululahjan
• Söin fish&chipsejä
• Katsoin Sister's act-musikaalin London Palladiumissa (se oli ihan mahtava!)
• Kiroilin, koska viikko sitten ostettu laukku hajosi
• Korjasin laukun hakaneuloillani
• Hukkasin piponi ja ostin tilalle varmuuden vuoksi kolme uutta
  
• Kävin kirjakaupassa ja ostin sieltä lehtiä
• Söin kahvilassa paninin ja luin samalla lehteäni
• Matkustin metrolla kotiin, oli jo ilta ja pimeää
• Sain kaksi isoa kirjettä (KIITOS!)
• Olin niin väsynyt, etten saanut unta
• Päätin mennä sunnuntaina museoon, mutta peruin päätöksen myöhemmin, koska oli väsynyt ja stressaantunut olo

Ja nyt vietän laiskasunnuntaita läpikäyden kuvia oravista.

Minulle jää salaisuus, jota en kertonut kenellekään...

En tiedä, oletteko jo aikaisemmin lukeneet tästä jostain muualta, mutta halusin jakaa syksyni parhaan nettilöydon. Se on ehdottomasti ollut PostSecret-blogi.



Kyseessä on taideprojekti, jossa ihmiset lähettävät anonyymejä postikortteja idean kehittäneelle Frank Warrenille, ja kirjoittavat kuvapuolelle salaisuutensa. Korteista on pidetty näyttelyit, ja nykyään niitä löytyy myös blogista, Twitteristä, Facebookista ja kirjoista.



Olen seurannut blogia jo vähän aikaa, ja jäänyt koukkuun. Joka sunnuntai Frank julkaisee uudes sarjan kortteja, joissa ihmiset paljastavat salaisuutensa. kortit ovat riemastuttavia, surullisia, kauniita, ihastuttavia ja välillä ihan pelottaviakin. Ihaninta niissä on se, että ne ovat luovia. osa on valmiista korteista muokattuja, osa on alusta asti itse tehtyjä. Jokainen on omanlaisensa, ja niistä voi nähdä tekijänsä kädenjäljen. parhaita ovat sellaiset salaisuudet, joihin kokee voivansa samaistua, ja niitä tulee vastaan yllättävän usein. (Välillä tuntuu, että katselee omaa korttiaan, vaikka tietää, ettei ole koskaan lähettänyt sellaista.) Toiset ovat yksinkertaisesti hauskoja. Ja uskon, että ne ovat lähettäjilleen terapeuttisia. Jo pelkästään korttien lukemisella tuntuu olevan vapauttava vaikutus.



Muutama viikko sitten kävin Iso-Britannian suurimmassa kirjakaupassa, Piccadillyn Waterstone's:ssa. Siellä oli seitsemän kerrosta ja mielettömästi kirjoja. Viidennestä kerroksesta, taideosastolta, löysin PostSecret-kirjoja, joita olen haikaillut siitä asti, kun kuulin niiden olemassaolosta. Kirjoja on julkaistu yhteensä vissiin kuusi, uusin on ihan uunituore.



Ensimmäinen sana, joka kirjoja selatessa tulee mieleen on kaunis. Sitä seuraa jono muita myönteisiä adjektiiveja. Tämä oli luku- ja katselukokemus, josta nautin kovasti, ja yritän metsästää kaikki muutkin kirjat jostakin. En vain voinut olla ajattelematta kaikkia niitä salaisuuskortteja, jotka eivät koskaan pääse toisten nähtäväksi. Mutta isommasta kirjasta löytynyt postityöntekijän kirjoitus lämmitti mieltä: "I just want to people out there to know that even if your postcard doesn't show up on the website, there's a hardworking postal worker who is taking the time to read your secret, and who identifies with this brave, faceless, nameless sender."


Kuvat 1, 2, 6, ja 7 ovat blogista kopioituja. Muut ovat omia kuviani kirjojen sivuista ja kansista.

Onko se muka liikaa pyydetty?

Hienotkin kokemukset olisivat hienompia, jos ne voisi edes välillä jakaa jonkun tärkeän kanssa.
(Kuva Notebookdoodles.)

Autokoulu

En tiennyt, että on oikeasti olemassa maitoautoja. Sellaisia, jotka jättävät portaille maitopulloja. Luulin, että niitä on vain televisiossa.

Toinen suosikkini on jäätelöauto. Sellainen käy tässä pihalla joka ilta.

Koneiden vastaisku

Tämä kirjasto on pääasiassa tarkoitettu yliopiston opiskelijoille ja henkilökunnalle. Se tarkoittaa sitä, että ovella on portti, josta ei pääse sisään ilman henkilökohtaista kulkukorttia. Jos joku korttia omaamaton on kiinnostunut aineistosta, hänen täytyy etukäteen pyytää vierailijapassia, joka sitten jätetään vastaanottoon odottamaan. Tällöin hänellä on lupa tulla sisään ja lukea kirjoja, mutta niitä ei saa lainata. Hän ei myöskään saa käyttää tietokoneita tai elektronista aineistoa, ne on varattu vain opiskelijoille.

Portti on samankaltainen kuin metroasemilla. Tai itse asiassa niitä on monta rivissä: kolmesta pääsee sisään ja kahdesta ulos. Kun laite hyväksyy korttisi, pyöröportti avautuu ja pääset sisään. Ilman korttia kirjaston tiloihin ei pääse, ei edes vessaan. Nyt ovella pörrääkin kaiket päivät hämmästyneitä opiskelijoita, jotka ovat jättäneet korttinsa kotiin, matkustaneet tänne toiselta puolelta Lontoota ja tulleet käännytetyiksi ovella. En yhtään kadehdi vastaanottotiskin hoitajaa, hänellä tuntuu olevan kiukkuisimmat asiakkaat.

Tällä viikolla portit kuitenkin päättivät aloittaa oman, itsenäisen elämän. Ne eivät enää tottele mitään sääntöjä tai tapoja, eivätkä toimi ohjelmointinsa mukaan. Yksi niitä ei päästä ketään sisään. Toinen vilkuttaa kyllä vihreää valoa, mutta kun opiskelija kävelee lävitse, puomi ei pyörikään eteenpäin, vaan pysyy kiinni aiheuttaen yhteentörmäyksen ja kivuliaita mustelmia. Kolmas vilkuttaa vuorotellen punaista ja vihreää, ja arpoo ilmeisesti jokaisen yrittäjän kohdalla erikseen, päästääkö sisään vai ei. Ulosmenoporteista toinen ei päästä ketään ulos, toinen suunnilleen puolet yrittäjistä. Tämä aiheuttaa paljon kiukkua ja hämmennystä. Ja johtaa siihen, että heijastinliiviin pukeutuneen turvamiehen on seistävä porttien vieressä painelemassa salaisia hätänappuloita päästääkseen porukkaa sisään ja ulos. Kuttumainen homma, kun ottaa huomioon, että porttien läpi kuljetaan varmasti vähintään tuhat kertaa päivässä.

No, tämä antaa security-sedille sentään mahdollisuuden tunte itsensä tärkeiksi. Siellä he nyt seisovat vuorotellen näyttämässä vakavaa naamaa ja olemassa tylyjä hätääntyneille opiskelijoille, jotka yrittävät tulla lainaamaan kirjoja. Heillä on myös radiopuhelimet, jotka kohisevat kovaäänisesti korostaen kantajansa tärkeyttä. Huvittavinta siinä on, että sedät tuntuvat harvemmin käyttävän niitä vakaviin keskusteluihin, sivustakatsojan havaintojen perusteella arvelen, että useimmat vuoropuhelut käydään taukotilan ja vastaanottotiskin välillä, tai sitten taukotilan ja security-miesten päämajan välillä. Keskustelujen sisältökin on yleensä päätähuimaavan tärkeä. Tämä hatustavedetty esimerkki perustuu tositapahtumiin ja lyhyisiin keskustelunpätkiin, joita on yhdistelty mielivaltaiseen järjestykseen. Se ei silti vastaa todellisuutta täysin tarkasti, sillä epäilen, että radiopuhelimen salakuuntelu ja keskustelun julkaisu olisi arvon setien mielestä vähintäänkin rikollista toimintaa. Jokainen suhtautukoon siihen siis oman harkintansa mukaan.
(Kirjoittaja myös pahoittelee, mikäli on ulkopuolisena ymmärtänyt väärin radiopuhelinten tärkeysasteen, muttei silti suostu tuntemaan yhtään enempää kunnioitusta järjestyksenvalvojia kohtaan. Ei täällä eikä kotimaassa.)

- Missä sä oot?
- Mä oot nyt yläkerran taukohuoneessa.
- Ai jaa, onko siellä pullaa?
- Ei, ei oo pullaa.
- Siellä ei koskaan oo pullaa.
- Ei niin, miten siellä alhaalla menee?
- Aika kiireistä, täällä on pitkä jono. Pitäis ehkä tehdä sille jotain. Koska sun tauko päättyy?
- Kymmenen minuuttia sitten, mut mä juon vielä toisen kupin kahvia.
- Okei. Vaikka kahvikin on parempaa jos on pullaa.
- Totta. Tai edes keksejä.

Rakas keskiviikko,

tiedän, että suhteemme on aina ollut hieman hankala. Tiedän, että meillä on pienten erimielisyyksien lisäksi myös suuria ongelmia, joista varmasti pitäisi keskustella. Tiedän, että tunne on varmasti molemminpuolinen, mutta silti sinussa on sellaisia piirteitä, jotka suunnattomasti ärsyttävät minua.

Väitän, ettei ole sattumaa, että aina keskiviikkoisin kaikki on keskimääräistä vaikeampaa ja asiat menevät järjestään pieleen. Ruuhka on pahimmillaan keskiviikkoisin. Energiaa on vähemmän kuin muina viikonpäivinä. Jos aamutee läikkyy, se tapahtuu keskiviikkona. Jos lautaset putoilevat tai ruoka-aineet ovatkin salaa pilaantuneet jääkaappiin, sellaista sattuu aina keskiviikkoisin. Keskiviikkoisin ihmiset ovat kiukkuisempia, kärsimättömämpiä ja väsyneempiä. Tunnelma on raskas ja painostava. Kyllä, voi kuulostaa rankalta, että syytän tästä kaikesta sinua, mutta en ole sitäkään mieltä, että vika olisi aina minussa. Kehotan siis sinua menemään itseesi ja hieman pohdiskelemaan, voisitko muuttaa käytöstäsi parempaan suuntaan. Jos sinulla on henkilökohtaisia ongelmia, ei ole reilua purkaa niitä muihin. Kätke nämä sanat sydämeesi ja muista, että on tärkeää kunnioittaa kanssaeläjiään. Ensi viikolla sinulla on taas uusi mahdollisuus näyttää, että pystyt halutessasi muuttumaan.

Rakas keskiviikko, tiedän, että asiat eivät selviä puhumatta. En vain pysty tähän juuri nyt, en tänään. Olisin mielelläni hetken yksin. Voisitko mitenkään jättää minut vähäksi aikaa rauhaan, vaikkapa torstaihin asti?

Raja

Paikallisen supermarketin parkkipaikan reunaan on maalattu leveä, punainen viiva. Kyltissä ilmoitetaan, että ostoskärryt pysähtyvät automaattisesti, mikäli ne työnnetään viivan yli. Kyllä, oli tietenkin pakko kokeilla. Ihan jo siksi, etten keksinyt, miten ihmeessä sellainen mekanismi olisi mahdollinen. Tietenkin olisi mahdollista, että viiva olisi maalattu sellaisella maalilla, että pyörät eivät pystyisi liukumaan sen yli. Tällöinhän kärry pysähtyisi, mutta ainahan sen saisi kikkailtua viivan yli nostamalla ensin etupyörät ja sitten takapyörät maasta. Varmaankin kärryssä voisi myös olla jonkinlainen paikannin, joka havaitsisi sen ylittäneen rajan ja iskisi jarrut päälle. Kuulostaa vaan hieman liian kalliilta ihan tavallisen supermarketin ihan tavallisiin kärryihin. Niihin ei tarvita edes polettia, luulisi että polettipalikka olisi halvempi ja kätevämpii kuin paikannin.

Pohdin tätä pitkään. Tänään sitten työnsin kärryni maagisen rajan yli. Eivät ne mitään pysähtyneet. Eivät edes hidastuneet millään lailla. Suurta huijausta kaikki, olin suoraan sanoen pettynyt. En silti työntänyt kärryjä kotiin asti, parkkeerasin ne siihen viivan viereen. Väärälle puolelle tosin, tietenkin.

Kiitos, kultaseni

Hämmennyn aina Suomessa, jos joku nimittää minua kullakseen tai rakkaakseen. Ehkä siksi, että kultani ja rakkaani kieltäytyy järjestelmällisesti käyttämästä mokomia ilmaisuja. Ja jos joku muu käyttää niitä, ehkä omia sukulaisia lukuunottamatta, se tuntuu jotenkin liian henkilökohtaiselta. Siksi on ollut hieman totuttelemista siihen, että olen äkkiä kaikille darling, luv tai sweetie. Kaikille työkavereista kaupantätiin. Ihmisille, joille olen täysin vieras, ja joiden elämästä häviän taas ihan kohta tulematta takaisin. Ja toisaalta myös sellaisille, joiden kanssa työskentelen päivittäin, ja jotka tietävät nimeni. En ole tottunut siihen, että noita ilmaisuja käytetään tavallisina kutsumaniminä. Pystyn silti olemaan darling, luv tai sweetie, jos olosuhteet niin vaativat. Pystyn jopa pitämään naamani peruslukemilla. Eilen tuli kuitenkin raja vastaan, kun pomoni ystävällisesti tiedusteli että "are you allright, sweetiepie?" Alkoi hillittömästi naurattaa. Kun jotenkin sain ähkäistyä, että ei hätää, ei tarvitse huolehtia, pomoni väitti vastaan: "but I'm always worried about my babies!" Ystävällistä, mutta onko silti pakko olla pomonsa beibi jos ei tahdo? Jos vaikka käytettäisiin nimiä, kun kuitenkin tavataan päivittäin?

Mutta yksi loistava ilmaisu englantilaisilla kuitenkin on: lady. Suomessa leidi on joko keski-ikäistä vanhempi yläluokkainen rouva, tai ironinen kutsumanimi naiselle, joka kuvittelee olevansa hienompi kuin onkaan. Englannissa leidi on minkä tahansa ikäinen naisihminen, jonka siviilisäädystä ei olla varmoja, tai jota ei muuten vain tahdota rouvitella. Jopa pikkutyttö on tuntemattomille lady, ei koskaan girl. Tämä ratkaisee esimerkiksi sen Suomessa keskustelua herättäneen tädittelyongelmaan. Ei ole tätejä, tyttöjä eikä naisia. Nämä kaikki ilmaisut vieraista käytettynä kuulostavat hieman tökeröiltä, mutta leidi on kohtelias ja turvallinen. Siitä ei voi loukkaantua. En tosin tiedä, onnistuisiko sen käyttöönotto Suomessa, vai koettaisiinko se vain vittuiluksi. Mutta jos olisimme kaikki leidejä ilman käsitteeseen liittyviä arvoasetelmia, olisi tädittelyongelma ratkaistu. En vain voi sille mitään, että nimityksestä tulee mieleen ensimmäisenä Leidit Lavalla, ei niinkään tavallinen nainen. Ehkä olen sittenkin mieluummin kirjastotäti kuin kirjastoleidi. Toisaalta, ei minulla alun alkaenkaan ollut mitään ongelmia tädittelyn kanssa, eikä tätinä olemisessa sen puoleen.

Yhtenä päivänä palvelutiskillä hyvin kohtelias opiskelija kiitti ja toivotti hyvää päivänjatkoa. En saanut ihan selvää, sanoiko hän "thank you ma'am" vai "thank you man". Epäilen ensimmäistä (koska opiskelijalla ei ollut rastapipoa vaan kauluspaita ja intialainen aksentti), ikävä kyllä. Olen nimittäin ihan liian nuori ja epämuodollinen ollakseni kenellekään madam. Ja todellakin toivon, että se välittyy myös ulospäin.

Asioita, joita tahdon tehdä ennen kuin palaan Suomeen

• soittaa kirkkaanpunaisesta puhelinkopista
• käydä brasilialaisessa kahvilassa
• löytää kivan, pienen leffateatterin
• syödä fish & chipsejä
• käydä musikaalissa
• mennä eläintarhaan
• ajaa siinä valtavassa maailmanpyörässä
• käydä keikalla
• valita lempikahvilan
• löytää torin
• ostaa hedelmiä ja syödä ne puistossa
• katsella dinosauruksia ja kaikkea muutakin museossa
• Viettää kokonaisen päivän kirjakaupassa
• hankkia kirjastokortin ja lainata kirjan
• maistaa makeaa popcornia
• ajaa turistibussilla
• tehdä pienen eväsretken johonkin
• ottaa monta valokuvaa
  

Ihan vain joitakin asioita mainitakseni. Lista varmaan kasvaa vielä, mutta aion aloittaa ahkeran yliviivaustussin käytön jo tällä viikolla. On taas energinen ja jaksava olo. Yritän silti olla ottamatta stressiä kaikesta siitä, mitä täällä voi tehdä, sillä niitä asioita on niin valtavasti, etten kuitenkaan ehdi kaikkea. Mutta jos edes jotain.

Yleisön pyynnöstä

Saanko esitellä: paljon parjatut eskimosaappaat. Edelleen mukavat ja lämpimät. Hieman kuralätäköiden kautta oikomisesta kärsineet, mutta nuhruinen vaikutelma johtuu kyllä kirkkaasta auringonvalosta. Oikeasti ovat mustemmat.

Päivänäytös

Kun aamulla heräsin, oli jo parempi olo. Uupunut ja voimaton kyllä, mutta mihinkään ei enää sattunut. Päätin siis paitsi nousta sängystä, myös poistua näiden seinien sisäpuolelta edes hetkeksi. Jatkuva makoilu vain kertakaikkiaan alkoi ottaa päähän.
Perjantaina, ennen kuin kipeä iski kimppuun, olin päättänyt käydä illalla elokuvissa. Koska se jäi tekemättä, päätin ottaa leffareissun tämän päivän tavoitteeksi. Tämä oli samalla testi: jos en selviä puolen tunnin bussimatkoista ja kahden tunnin istumisesta pimeässä salissa, en todellakaan selviä huomenna puolentoista tunnin bussimatkoista ja kahdeksan tunnin työpäivästä.

Valitsin erään ostoskeskuksen yhteydessä olevan leffateatterin lähinnä siksi, että tiesin sen sijainnin ja ohi ajavat bussit, eikä minun tarvinnut ottaa erikseen selvää mistään. Se oli johonkin ketjuun kuuluva, aika iso teatteri. Kaksitoista salia, mutten kyllä tiedä, kuinka isoja ne muut salit olivat. Ykkössali, jossa olin, olisi vetänyt varmaan ainakin kaksisataa, (mutta ottakaa huomioon, että olen huono arvioimaan määriä ja kokoja, suhtautukaa tähän siksi varauksella). Opiskelijalippu maksoi 4,90 puntaa, ilman opiskelijakorttia vissiin 7,20 tai jotain sellaista. Kummallista oli, että siellä ei saanut paikkalippuja, vaan paikkansa sai valita salissa ihan itse. En sitten tiedä, johtuiko se vain siitä, että kyseessä oli sunnuntain päivänäytös. Salissa oli nyt viisitoista katsojaa (joista kolme poistui kesken leffan), joten ei tullut kyllä mitään paikkaongelmia. Melkein kaikki istuivat omilla riveillään.

Popcorn oli kallista. Ja melko pahaa. Tiskillä sai valita, tahtooko suolaista vai makeaa popparia. Jäädyin hetkeksi tästä yllättävästä kysymyksestä, sillä popcorninhan kuuluu olla suolaista. Pyysin siis sitä. Siinä muuten oli liian vähän suolaa, jopa minulle. Ja se maistui viimeviikkoiselta, maissit olivat liian pieniä ja nahkeita. En saanut syötyä paperipussillisestani kuin alle puolet. Ensi kerralla täytyy varmaan kokeilla nachoja dipillä. Tiskillä myytiin myös jäätelöä, mikä sinänsä tuntuu vähän sotkuiselta leffaeväältä.

Itse elokuva sitten: Fame. Ihan vain siksi, että tahdoin nähdä jotain aivotonta, joka ei vaadi ajattelua. Sitä paitsi pidän elokuvista joissa tanssitaan. Näin jälkeenpäin on pakko sanoa, että tuntui siltä, kuin olisi katsonut puolitoista tuntia musiikkivideota. Sellainen pieni yksityiskohta kuin juoni tuntui unohtuneen kokonaan. Koko juttu oli kuin peräkkäin liitettyjä, yksittäisiä kohtauksia. Mutta kyllä se aivottomuuden kriteerit täytti, joten ei kaduta.

Testin tulos? Reissu otti voimille, mutta ei syönyt ihan kaikkea energiaa. Nuhruisessa kuppilassa nautitun juustomunakkaan jälkeen on melkeinpä hyvä olo. Täytyy katsoa aamulla, kuinka pahalta tuntuu. Tänään ei ole ollut kipeä olo, mutta kuitenkin sillä tavalla voimaton, kuin olisin ollut viikon kuumeessa. Tässä sitä nähdään, mitä pitkäaikainen makaaminen tekee ihmiselle.


PS. Myös askartelublogissa pieniä elonmerkkejä. Älä missaa!

Tämän tekstin kirjoittamiseen on käytetty 243 sanaa

Minua ihmetyttää myös se, millaisella tarkkuudella britit kirjoittavat asioita ylös. En nyt tarkoita mitään henkilökohtaisia muistiinpanoja, vaan esimerkiksi elintarvikkeiden kyljistä löytyviä tuotetietoja. Siellä on tietenkin kaikki ainesosat ja energiajakauma, niin kuin meilläkin Suomessa. Siellä kerrotaan myös, kuinka monta annosta pakkauksesta saa, ja kuinka suuren osan päivän tarpeesta yksi annos täyttää. Vielä ihan normaalia. Mutta sitten: lähes jokaisessa tuotteessa tuntuu olevan kirjattuna jokin kummallinen yksityiskohta, jonka tarpeellisuutta voi vain ihmetellä. Esimerkiksi aamupalalla avaamani mehutölkin takapuolella kerrotaan, että yhtä tölkillistä varten on puristettu 94 viinirypälettä ja murskattu 30 vadelmaa. Kerrassaan ihanteellista tarkkuutta. Tämä tapa toistuu melkein kaikissa mehuissa ja smoothieissa, yleensä määrät on ilmoitettu jopa puolen hedelmän tarkkuudella. Suihkugeelini kyljessä kerrotaan, että yhden purkillisen tuottamiseen on käytetty 7927 oikeaa mintunlehteä. "This water is made of fruits and clouds", kerrotaan sitruunavesipullossa. Käännellessäni nenäliinapakettia (täältä saa vain niitä sellaisia pahvilaatikoita, jonka päällä on reikä) huomasin, että pohjaan on merkitty nenäliinan tarkka koko: 210mm x 200mm. Joo, niinhän paketeissa aina. Tämän jälkeen kuitenkin ilmoitetaan, että jos kaikki nenäliinat levittäisi vierekkäin, niiden peittämä kokonaispinta-ala olisi 2,31 neliömetriä. Varsin tarpeellinen tieto varmasti, varsinkin tuollaisella tarkkuudella ilmoitettuna.

Ja tästä huolimatta maitopurkissa ei ilmoiteta rasvaprosenttia. Siinä kerrotaan kyllä kaikenlaista muuta tietoa maidonvalmistuksesta, mutta näinkin yksinkertainen info jää antamatta. Ihmiselle, joka ei pysty juomaan muuta kuin rasvatonta maitoa, se vain olisi aika tärkeää tietoa.

Minä rakastan pieniä yksityiskohtia, ja löytäessäni tällaista hämmentävää tietoa ilahdun joka kerta. En silti voi olla kysymättä, että MIKSI hitossa? Eikö maailmassa muka ole käsiteltävää informaatiota jo ihan tarpeeksi?

Hopeista viisautta

Saanko esitellä: Alfred.