Aina kun haluan elämääni jonkinlaista muutosta, pientä tai suurta, aloitan prosessin hankkimalla uuden muistikirjan. Kuvittelen, kuinka uusi minäni kirjoittaa pikkutarkkaa päiväkirjaa, hauskoja huomioita tai edes selkeitä kauppalistoja. Ihailen ihmisiä jotka kirjoittavat, mitä vain, ja olen aina tahtonut olla sellainen ihminen. Harvoin niihin muistikirjoihin kuitenkaan paljoa kirjoitetaan. Yleensä muutama sivu suttua, ja sitten ne arkistoidaan pitkään muistikirjariviin kaikkien muiden elämänmuutospäätösten, unelmien ja uusien projektien seuraksi.
Ostin taas hiljattain uuden muistikirjan. Etsin sopivaa pitkään, eikä mistään tuntunut löytyvän oikeanlaista. Ei minulla kyllä ollut mitään selkeää kuvaa, millainen sen tulisi olla, mutta mistään vaihtoehdosta ei tullut oikeanlaista fiilistä. Sellaista uuteen minään sopivaa. Ostin yhden tavallisen mustakantisen kaiken varalta, mutten kirjoittanut siihen mitään. Ja sitten viime lauantaina sattumalta törmäsin täydelliseen vihkoseen. Ei täydelliseen minulle, mutta sellaiseen, joka muistutti eräästä rakkaasta.
En alkanutkaan kirjoittaa itsestäni, vaan tästä toisesta. Projekti paisui, ja nyt siitä näyttäisi tulevan sopiva lahja johonkin harmaaseen päivään. Päätin, että jos oma muutos on tarpeen, se alkaa tällä kertaa sanojen sijaan syömällä keittoa. Saatan kyllä silti aloittaa uuden blogin, minulla on kova bloggausvimma, mutta sitä en ole vielä päättänyt. Tämä yksilö kuitenkin kulkee mukana ainakin Lontoonreissun loppuun asti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti