Henkilögallerian väriläiskä

Minulla on monenlaisia tyäkavereita. On toinen harjoittelija, se autralialainen tyttö, jonka vieressä istun ja jonka kanssa jaan suurimman osan tehtävistä. (Minä olin alussa se suomalainen tyttö, nykyisin lähinnä se tyttö jolla on oudoimmat korut.) Hän on äärettömän mukava, ja ensi viikolla aiomme mennä yhdesä elokuviin. On mentorini, joka on ollut täällä töissä kaksitoista vuotta, muttei silti muista työkavereidensa nimiä. Hän on ehkä kiltein ihminen, jonka olen koskaan tavannut, pitää aina huolta työkavereistaan ja muistuttaa minua vähintään kerran päivässä säännöllisen teetauon tärkeydestä. On pieni pyöreä chileläinen setä, joka on aina ystävällinen kaikille ja tuntuu viettävän suurimman osan työajastaan järjestellen toimistotarvikkeita. On kiinalainen, harmaatukkainen mies, jonka englanti on selkeää, mutta puherytmi sen verran jännä, että siihen tottuminen vie aikaa. On mies, jonka nimeä en vieläkään tiedä, mutta joka kysyy minulta päivittäin, miten voin. (Yleensä vastaan suomalaisittain jotain negatiivista ja saan hänet aina nauramaan.) On kaukolainoja hoitava nainen, jonka ruumiinrakenne muistuttaa kaksitoistavuotiasta ja jolla on maailman pienin takapuoli. On osastopomo, jonka pöydällä on aina varmuuden vuoksi nenäliinalaatikko, ja joka kutsuu meitä kaikkia kultasikseen. On rivoja vitsejä kertova nainen ja niille naurava kuoro. Ja sitten se leidi, jonka kummastakin korvasta roikkuu viisitoista hopearengasta.

Mielenkiintoisin persoona lienee kuitenkin luettelointiosaston mies, jonka läsnäolon huomaa yleensä siitä, että silmänurkassa vilahtaa jotakin räikeää. Mies on siinä nelissäkymmenissä, ja hänen lempivärinsä on oranssi. Hän uskoo vakaasti siihen, että sitä voi yhdistää minkä tahansa värin kanssa, mutta useimmiten pariksi tuntuu päätyvän jotain turkoosia tai violettia. En ole koskaan nähnyt hänen päällään mitään mustaa, kaikki muut värit kyllä. Hän ompelee ja neuloo suurimman osan vaatteistaan itse, ja tuntuu rakastavan niitä kirjavia, pätkävärjättyjä lankoja (useimmiten yhdistettynä tietenkin oranssiin). Olen vihreän kateellinen hänen kirjavasta takistaan ja värikkäistä Converseista, joissa on sateenkaarinauhat. Eilen bussipysäkillä tyyppi paljasti, että hänellä on tapana ostaa monta eriväristä paria samoja kenkiä, ja yhdistellä niitä sitten keskenään eripareiksi. Kokonaisuutta ei vain voi sanoin kuvailla, se on jotain niin uskomatonta, etteivät mielikuvitus ja sanasto riitä.

Kun kälätädit puivat teehuoneessa jotakin, hän astuu miestenvessasta, pysähtyy sohvan viereen kädet lanteilla, yrittää esittää ärsyyntynyttä ja toteaa kirkkaan paheksuvasti "you girls are so loud!". Sen jälkeen hän istuu sohvalle ja osallistuu keskusteluun vähintään yhtä kovaäänisesti. Hänen työpöydällään on kokoelma kirkkaanvärisiin mekkoihin puettuja posliininukkeja, joita hän ilmeisesti keräilee myös kotona. Välillä asiasta tulee riitaa partnerin kanssa, joka ei kuulemma ymmärrä kangasvaraston ja nukkekokoelman tärkeyttä. Partneri itse kun keräilee aseita (lähinnä miekkoja ja veitsiä), joista suurin osa on kuulemma näytillä yhteisessä makuuhuoneessa.

Tämä mies hämmästyttää minua joka kerta, kun tapaamme. Silloin tulen aina ajatelleeksi, että miten jotain tuollaista voi olla olemassa! Joku, joka on noin rehellisesti oma itsensä välittämättä siitä, että muiden mielestä se on outoa. Joku, joka saa aikaan tuijotusta ja hämmennystä kaikkialla, muttei tunnu välittävän. Joka tekee täydellä sydämellä itselleen tärkeitä asioita ja on jotenkin niin suunnattoman...aito. Ja joka aitoudellaan saa kaikki muutkin hyvälle tuulelle. Ihanaa. Se kirjava takki ei kyllä ole ainoa asia, joka saa minut kateelliseksi.