Autoilua

Minä pelkään aina vähän auton kyydissä. Varsinkin etupenkillä. Tutuilla teillä ja tutun kuskin kyydissä pelko ei paljoa vaivaa, mutta jos nopeus nousee ja tie levenee moneksi kiihdytyskaistaksi, alan säpsähdellä levottomasti. Joka kerta, kun ollaan lähellä edellä ajavaa, ohitetaan täpärästi tai tullaan ohitetuksi. Liitäntäramppien kohdalla pelkään aina lähes hysteerisesti, että joku törmää sivusta kylkeen. Silloin ei auta, vaikka kuinka luottaisin kuskiin, kun en pysty luottamaan niihin muihin tienkäyttäjiin. En muista että pelko ja autopahoinvointi olisivat koskaan lapsena vaivanneet, mutta viime vuosina olen alkanut kiinnittää asiaan huomiota.

Tämän huomioonottaen ei todellakaan ollut maailman paras idea vastata myöntävästi, kun ystävällinen työkaveri eilen tarjoutui antamaan kyydin kotiin. Varsinkaan, kun miehellä oli hillitön kiire, ja North Circular Road oli yhtä jatkuvaa autojonoa. Kun tuli vähänkään tilaa, kaikki kiihdyttivät hurjaan nopeuteen, ja töksäyttivät sitten taas äkkijarrutuksella jonon perään. Kuskin paikalla istuva pienikokoinen englantilaismies (autokin oli muuten tosi pieni) mutisi, että tarvitsisi autoonsa rakettimoottorin, ja yritti selvästi päästä samoihin nopeuslukemiin ihan tavallisen moottorin voimin. Minä puristin laukkuni kahvaa rystyset valkoisina, ja päätin, ettei koskaan enää, kiitos. Hauskaa oli kuitenkin, sillä kuski selosti samalla jotain pitkää yhdentekevää juttua, josta en ymmärtänyt paljoa, mutta joka ilmeisesti liittyi liikennekulttuurin huonoihin puoliin. Ainakin se sisälsi paljon kirosanoja. Elävä englanti kunniaan.

Toisaalta, tänään aamulla istuttuani puolitoista tuntia kiemurtelevassa ruuhkabussissa pääsemättä vieläkään perille, aloin ymmärtää yksityisautoilun houkutuksia vähän paremmin.