Valituspäivä

Unohdin ottaa lääkkeet.
Laitoin kaurapuuroon ihan liikaa suolaa.
Jouduin juoksemaan bussin kiinni.
Iltapäivällä päätä alkoi särkeä, heikotti myös.
Tapasin maailman tylyimmän ja huonokäytöksisimmän asiakkaan.
Menetin hermoni, mutta vasta takahuoneen puolella.
Sotkeuduin hankaliin kysymyksiin,
tein ainakin yhden ison virheen (enkä kertonut kenellekään),
juoksin pyytämässä apua ja keskeytin teetauon.
Harhailin kaupassa ikuisuuden etsimässä oikeita asioita.
Tajusin kassajonossa ettei tililläni olekaan rahaa.
Soitin viisi puhelua ennen kuin rahaa järjestyi.
Juutuin ruuhkaan kotimatkalla.
Olin kuolla nälkään.

Epäilen vahvasti, että tänään oli keskiviikko.

PS. 27/11/09
Heti tämän listan tallentamisen jälkeen nettiyhteyden kuukausipaketti meni umpeen, enkä pystynyt jatkamaan, koska olin unohtanut ladata korttini. Kyllä, eilen oli keskiviikko.

Kohtaaminen

Löysin tänään uuden lempikahvilani.
Join kaakaota, söin superhyvää juustokakkua ja luin kirjaa.
Katselin samassa pöydässä istuvaa poikaa ja hänen kirjaansa,
lopulta rohkaisin mieleni ja kysyin, saanko ottaa kuvan.
Sain luvan, otin neljä.
Se kirja sattui olemaan Raamattu.
Havahduin seuraavan kerran kymmentä vaille seitsemän, kun kahvilaa ryhdyttiin sulkemaan.
Olin puhunut täysin tuntemattoman ihmisen kanssa puolitoista tuntia uskosta ja uskonnoista.
Se oli hyvä keskustelu.
Monivivahteinen, epäselvä ja polveileva.
En tiedä, ymmärsikö hän minua, mutta ainakin hän todella yritti.
Eikä hän varmasti allekirjoittanut näkemyksiäni, muttei hänen tarvinnutkaan.
En minäkään ollut samaa mieltä hänen kanssaan.
Se keskustelu selkeytti silti omia näkemyksiäni, ja antoi jonkinlaisen kuvan toisen täysin erilaisesta maailmasta. Bussissa kotiin oli hyvä ja hymyilevä olo.
Ihan jo siksi, että tällaista ei todellakaan satu joka päivä.
Ei edes tuttujen kanssa, tuntemattomista kahvilapojista puhumattakaan.

Rajatonta yhteiseloa

Tämä talo on valmistunut kaksi vuotta sitten. Se on rakennettu mahdollisimman ekologisesti. Se taas tarkoittaa sitä, että olemme välillä vähän liiankin yhtä luonnon kanssa. Kuten esimerkiksi tänään, kun Hendoniin iski kolmen minuutin myrsky kera mielettömän rankkasateen. Lainaustiskin takainen katto alkoi vuotaa eikä edes mitenkään tiputtamalla. Vettä valui sisään sellainen määrä, että kaikki kirjat koko alueelta piti evakuoida. Eli noin kymmenen hyllymetriä, ei sen enempää. Nyt joka paikassa on ämpäreitä, muovia ja punavalkoista teippiä rajaamassa kosteikkoa. Vähän kuin työskentelisi tietyömaalla. Mutta varsinainen hupi alkaa vasta lähipäivinä, kun rakennusmiehet hyökkäävät korjaamaan kattoa.

Unenomaisia ideoita

Näin unta, jossa Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä-sadusta oli tehty musikaali. Sitä esitettiin Lontoon Leicester Squarella. Tahdoin mennä katsomaan näytöstä, mutta pelkäsin etten ymmärrä runollisesta kielestä tai lähinnä sen englanninkielisestä käännöksestä mitään. Pyysin äitiä lähettämään minulle vanhan lapsuuden kuvakirjaversion, ja sen kuvia katsellen sitten seurailin musikaalia. Esitys oli hieno ja lavasteissa oli käytetty paljon sinistä. Mitään muuta en muista. Hiton herätyskello, se soi taas väärässä kohdassa.

Todiste siitä, että turhastakin voi jaaritella vaikka kuinka pitkään

Olen leikkinyt koko päivän kotona. Istunut sängylläni tai puuhannut kaikenlaista pientä. Huone on nyt siivottu, pikkutavarat järjestelty, kaksi kirjaa luettu loppuun ja ensimmäinen lapanen neulottu valmiiksi. Talviturkki on saatu hallintaan ja sen söhellyksen jäljiltä on vain yksi haava nilkassa. Onneksi olin ostanut viiksilaastareita (huom E, olisi mahtava lisä kokoelmiisi! Nuo myyvät myös muffinssilaastareita).

Lisäksi söin puuroa, katsoin elokuvan, askartelin kaulakorun, hyvästelin Taiwaniin palaavat kämppikset, kuuntelin ukkosta ja laitoin ruokaa. Vielä olisi muutama tunti jäljellä ennen kuin alkaa nukuttaa. Ajattelin lakata kynnet. En vielä tiedä minkä värisiksi, mutta onneksi on kymmenen vaihtoehtoa. (Minussa taitaa olla vähän liikaa keräilijää, kaikkea pitäisi saada kokoelmaksi asti.)

Aloitan tänään ehkä vielä uuden kirjan, uuden lapasen tai uuden blogitekstin. On energinen olo. Ehkä hieman levoton, muttei huonolla tavalla. Ja sillä tavalla tylsistynyt, että tuntuu mukavalta ajatukselta mennä aamulla töihin. Oikein onnistunutta laiskottelua siis. Aikaansaanutta, mutta stressitöntä.

Tuntuu kummalta, kun naapurihuoneesta ei kuulu kiinankielistä keskustelua.

Ei mitään listattavaa

Vietän laiskasunnuntain sijaan laiskalauantaita. Siitä ei ole paljoa sanottavaa. Heräsin aamulla tuskallisen aikaisin, enkä kahdenkaan aamiaisen jälkeen saanut uudelleen unta, joten lähdin asioille. Olin ostoskeskuksessa niin aikaisin, että suurin osa kaupoista vielä nukkui. (Täällä "avataan yhdeksältä" tuntuu tarkoittavan "avataan yhdeksän ja kymmenen välillä riippuen kuinka pitkäksi aikaa myyjä juuttuu aamuruuhkaan.") Mutta pikakampaamo oli silti auki ja jonotin mustalla muovituolilla vain viisi minuuttia ennen kuin pääsin käsittelyyn. Tukka on nyt lyhyempi ja kivempi ja elävämmän näköinen. Ei vieläkään täydellinen, mutta käsi ylös ne, joilla mielestään on täydellinen tukka. Niin, sitä minäkin.

Luen kirjaa, neulon, syön suklaata ja ikävöin. En aio tehdä tänään muuta. En edes kirjoittaa tänne mitään järkevää. Ei ole sellainen olo. Jos huomenna on, saatan kirjoittaa tai jopa mennä museoon. Jos ei, saatan laiskotella lisää. Ihminen tarvitsee laiskottelua pysyäkseen terveenä. Ja päiväunia.

Joo, hengissä ollaan. Ei mulla muuta.

Visuaalisesti vaativa

Jos se on vielä jollekulle epäselvää, niin minähän siis olen niitä tyttöjä, jotka katsovat koiraa karvoihin ja arvioivat kirjaa kannen perusteella. Jos olisin rikas, ostaisin esimerkiksi kirjoja ja levyjä vain hienon ulkonäön vuoksi. Koska en ole rikas, yllätys yllätys, luen kyllä takakannen ja punnitsen ostokseni sisällön mukaan, mutta kirjan etukansi on silti se, joka minut houkuttelee tekemään tarkempaa tuttavuutta. Ruokakaupassa se, että ihan tavalliset asiat on pakattu kauniisti, vaikuttaa valtavasti ostopäätökseeni. Tuskin olisin eilen ostanut rusinoita, jos rasiat eivät olisi puhutelleet. Tämäkin teepaketti olisi jäänyt kauppaan, jollei siinä olisi ollut suloista peltirasiaa ympärillä. Edellisestä, rumasta teepaketista on yli puolet jäljellä, mutta koska minulla on heikkous nätin ulkoasun lisäksi myös peltirasioihin, vanha laatikollinen taitaa huomenna siirtyä työpaikan teehyllyyn. Osansa saattoi olla silläkin huomiolla, että Clipperin tee on täällä puolet halvempaa kuin Suomessa.


Kun kotona avasin tämän laatikon, en voinut olla hymyilemättä. Täydellinen alku iltateehetkelle.

Menneisyyden tuulet ja muuta potaskaa

Täällä tuulee niin että heikompia hirvittää. Lause poksahti päähäni tarpoessani bussipysäkille ja toi mukanaan muiston yläasteajoilta. Muistaakseni joltain liian lyhyen välitunnin luvattomalta kauppareissulta, jolla tuuli iski alamäessä vasten kasvoja niin että kulku hidastui. Ja kummallakin puolellani kävelevä tyttö tarrasi minua varmuuden vuoksi käsivarresta. Ihmettelen vieläkin, että miksi juuri minua, minulla kun oli silloin (ja taitaa olla edelleen) meistä kolmesta eniten massaa. No, olin silti meistä lyhyin, ehkä neljän sentin vajauksella. Nuo kaksi tyttöä tuskin muistavat tätä tapausta, ja toisen olinpaikasta minulla ei ole mitään tietoa. Toivon, että missä he sitten ovatkaan, siellä ei tuule yhtä paljon kuin täällä tänään.

Matkalla bussipysäkille myös lievästi ärsytti tämä puhuri, mutten voinut olla nauramatta ääneen, kun kovasta liikkumisyrityksestä huolimatta pysyin koko ajan paikoillani. Mieleen tuli toinen sitaatti, Wilson Kirwan lause Myötätuuleen juokseminen on kuin lentämistä. Mikä siinä on, että oli menossa minne tahansa, suunta on aina vastatuuleen? Kahden villapaidan välikerros kuitenkin esti tuulta tunkeutumasta iholle, ja pääsin töihin asti lämpimänä ja hyväntuulisena. Mitä nyt vähän pörröisempänä kuin lähtiessä.

Pakkauspisteitä

Marks&Spencerillä todellakin osataan söpöjen laatikoiden suunnittelu. Jouduin tänään ostamaan kymmenen minirasiaa rusinoita ihan vain siksi, että laatikot saivat minut niin iloiseksi. Ja ne oli pakko päästä kuvaamaan myös. Onneksi pidän rusinoista, ne ovat hyviä iltapäiväeväitä. Ja maistuvat nätistä rasiasta paremmilta kuin ruokalan foliopusseista. Testattu juttu.

Sateen jälkeen saapui aurinkoinen sunnuntai

Vieraileva tähdenlento

Minua ei ole koskaan pyydetty vierailemaan toisen taideteoksessa. Tästä blogista tuli kerta heitolla Kirjaston Kissa feat. Sanna, mikä kuulostaa äärimmäisen huonolta suomirap-kokoonpanolta, mutta hetki on kuitenkin egolleni käänteentekevä. Luet minun viittätoista minuuttiani valokeilassa, ja koska internetissä mikään ei häviä kokonaan, sen voi kokea yhä uudestaan ja uudestaan. Näin minä ainakin tulen tekemään.

Toivon, että olisi jotain kuolematonta sanottavaa. Olen Lontoossa ja olen täyttänyt matkalaukkuni matkamuistojen sijaan Tescon halvoilla elintarvikkeilla. Näin muumion ja söin elämäni ensimmäisen marjamuffinssin, joka näytti halkaistaessa valuvan hakkeloituja sisälmyksiä. Katsoin fantastisen kekseliään Leijonakuningas-musikaalin, joka seurasi tarkasti piirretyn elokuvan juonta, ja pystyin siitä johtuen ennustamaan lähes jokaisen keskustelun sanasta sanaan. Tämä on samantasoinen paljastus kuin se, että olen lukioikäisenä käynyt Backstreet Boysien comeback-konsertissa. En häpeä mitään.

Parasta täällä on kuitenkin iki-ihana, nyt vällyjen alla venyttelevä, kirjapölyinen kissa, joka pelkää vettä lajilleen tyypillisellä tavalla, leikkii värikkäilä helmillä, eikä vieläkään suostu syömään mitään sinistä. Joitakin asioita ei edes asuminen yhdessä maailman suurimmista metropoleista pysty muuttamaan, ja se on hyvin huojentavaa.

Hakuna Matata.

Sanna

Vetistä

Lontooseen luvataan syksyn myrskyisintä viikonloppua.
Nyt sataa jo, on itse asiassa satanut eilisillasta lähtien. Ulkona on kurjaa, märkää ja kiukkuisia ihmisiä. Uutisten mukaan tuulen pitäisi astua kuvaan huomenna. Lehdessä oli kuva ympäri huiskaistusta sateenvarjosta, mutta en kyllä halua omani kokevan samaa kohtaloa. Onneksi tästä sadekaupungista saa kivoja varjoja pilkkahintaan. Harkitsen sellaisen läpinäkyvän ostamista, näkisipä kerrankin minne on matkalla. Sellainen vaan tuntuu olevan joka toisella, ja minähän en tykkää olla samanlainen nuori.

Jos huomenna on kurja sää, aion ehdottaa tyttöjenpäivää eläinviltin alla. Tai parhaassa tapauksessa koko viikonloppua. Onneksi täydensin eilen keksivarastoa. Sanna tule jo!

Jotain vanhaa, jotain uutta

Kyllä, päädyin aloittamaan uuden blogin. Tuli vain vahvasti sellainen olo.

Tällä kertaa englanniksi. Kielisotku päässäni nimittäin vain sakenee, ja siksi valinta tuntui luonnolliselta juuri nyt. Pahoitteluni niille, jotka eivät ymmärrä yhtään. Mutta älkää huoliko, tämä blogi elää ja kukoistaa kotiinpaluuseeni asti. Sen jälkeen aion arkistoida sen johonkin nurkkaan pölyttymään ja keskittyä vaihteeksi muihin. Eniten odotan askartelutarvikkeiden ääreen pääsemistä, että olisi jotain, mitä postailla Ikomiin. Se varmasti vilkastuu sitten, kun tämä on aikansa elänyt, joten lisää suomenkielistä tekstiä on luvassa. Valokuviakin tulee, vaikka pohdiskelenkin Värianalyysien tulevaisuuttaa ja mahdollisia muutoksia vähintäänkin puolivakavissani.

Joten älkää hätääntykö. Olen ihan liian ihastunut omiin teksteihini hiljetäkseni täysin.

Muutossuunnitelmia ja suunnitelmanmuutoksia

Aina kun haluan elämääni jonkinlaista muutosta, pientä tai suurta, aloitan prosessin hankkimalla uuden muistikirjan. Kuvittelen, kuinka uusi minäni kirjoittaa pikkutarkkaa päiväkirjaa, hauskoja huomioita tai edes selkeitä kauppalistoja. Ihailen ihmisiä jotka kirjoittavat, mitä vain, ja olen aina tahtonut olla sellainen ihminen. Harvoin niihin muistikirjoihin kuitenkaan paljoa kirjoitetaan. Yleensä muutama sivu suttua, ja sitten ne arkistoidaan pitkään muistikirjariviin kaikkien muiden elämänmuutospäätösten, unelmien ja uusien projektien seuraksi.

Ostin taas hiljattain uuden muistikirjan. Etsin sopivaa pitkään, eikä mistään tuntunut löytyvän oikeanlaista. Ei minulla kyllä ollut mitään selkeää kuvaa, millainen sen tulisi olla, mutta mistään vaihtoehdosta ei tullut oikeanlaista fiilistä. Sellaista uuteen minään sopivaa. Ostin yhden tavallisen mustakantisen kaiken varalta, mutten kirjoittanut siihen mitään. Ja sitten viime lauantaina sattumalta törmäsin täydelliseen vihkoseen. Ei täydelliseen minulle, mutta sellaiseen, joka muistutti eräästä rakkaasta.

En alkanutkaan kirjoittaa itsestäni, vaan tästä toisesta. Projekti paisui, ja nyt siitä näyttäisi tulevan sopiva lahja johonkin harmaaseen päivään. Päätin, että jos oma muutos on tarpeen, se alkaa tällä kertaa sanojen sijaan syömällä keittoa. Saatan kyllä silti aloittaa uuden blogin, minulla on kova bloggausvimma, mutta sitä en ole vielä päättänyt. Tämä yksilö kuitenkin kulkee mukana ainakin Lontoonreissun loppuun asti.

Nerolle töitä

Kirjastomme aulassa on pitkä tiski, jolla hoidetaan kaikki lainaus-palautus-varausasiat ja sen semmoiset kirjastojutut. Kaikki opiskelijoiden huolet myöhästymismaksuista puuttuviin salasanoihin. Tällä tiskillä minä työskentelen. Sitten sen lisäksi on pienempi pöytä jossa istuu aina kaksi henkilöä vastaamassa kysymyksiin, kirjastonhoitaja ja IT-asiantuntija. He hoitavat tietopalvelupuolen ja tekniset ongelmat.

Usein käy niin, että opiskelija tulee pitkälle tiskille mukanaan ongelma, johon apua saa jostain muualta. Niinpä kiitollisena tehtävänämme on viittoilla milloin mihinkin suuntaan. Kyllä, meillä on nitoja, mutta se on tuolla. Kyllä, voimme laittaa kopiokoneeseen lisää paperia, sen hoitaa tuo leidi tuolla. Kyllä, meillä on täällä myös kirjoja, olkaa hyvä ja kävelkää tuohon suuntaan. Olen alkanut kaivata sellaista valtavaa katukylttiä, joka osoittaisi tarpeelliset suunnat. Ei sillä että siitä mitään hyötyä olisi, opiskelijat eivät lue niitäkään ohjeita, joita meillä nyt on. He tuntuvat suosivan henkilökohtaista kommunikointia. Eikä siinä mitään, mutta turha sitten kiukutella, jos joutuu jonottamaan siksi, ettei vaivautunut lukemaan ilmoitusta uloskäynnin suunnasta.

Jos joku etsii kadoksissa olevaa kirjaa, tahtoo tutustua lehtiin tai käyttää tietokantoja, ohjaan hänet kohti pienempää pöytää. Kirjastonhoitaja istuu vasemman käden puolella, olkaa hyvä. Kun jollakin on tietokoneisiin liittyvä ongelma, jota en osaa ratkaista (ja tälläistähän ei satu minunlaiselleni tietotekniikkanerolle kovin usein, ehei), joudun lähettämään hänet saman tiskin oikeanpuoleiseen päätyyn. Olen ollut täällä töissä 7 viikkoa, mutten vieläkään ole varma, miksi noita teknisen tuen heppuleita virallisesti kutsutaan. Niinpä kollegani aamulla purskahtikin nauruun kuullessaan minun ilmoittavan opiskelijalle, että "on the right hand's side there's a computer genius working, please ask him." Oikea ilmaisu on kuulemma IT technician, mutta minun suuhuni se on liian iso ja hankala sana. Varsinkaan nopeassa keskustelussa, jään aina takeltelemaan yrittäessäni saada sitä ulos. Se myös tuntuu ihan liian viralliselta, kun keskustelu kuitenkin yleensä jatkuu opiskelijan kysymyksellä "that dude over there?" ja minä vahvistan, "yeah, that dude". Kyseinen dude ilmoitti kyllä tulevansa mielellään kutsutuksi neroksi, niin että turhaan sitä vaihtamaan virallisiin nimityksiin. Kai se hivelee miehistä itsetuntoa tai jotain.

Yhtenä päivänä kysyin samalta hepulta, että kun kerran johdat tätä teknistä tukea tarjoavaa osastoa, niin osaatko kertoa, mistä voisin saada uuden mustenauhan kirjoituskoneeseeni. Ilme oli kyllä maksun arvoinen. New WHAT for your WHAT?? Tämän jälkeen mies tiedusteli varovasti, että onkohan sinulla kenties se laite mukana täällä. Vastasin, että ei, kyllä minulla on kannettava päivittäisessä käytössä. Tosin sellainen, joka painaa kolme ja puoli kiloa ja on toiminnoiltaan lähes samalla tasolla kuin vanhan ajan kirjoituskone. Tämän keskustelun jälkeen herran naama on alkanut kupruilla joka kerta, kun se näkee minut lähellä minkäänlaista teknistä laitetta. Kumma juttu, en voi käsittää miksi.

Piristeitä

Minä en ole käyttänyt kynsilakkaa sitten viidennentoista syntymäpäiväni. Paitsi kerran, vanhojentansseissa, väritöntä sellaista. Ja vissiin kerran neljä vuotta sitten, kun tunsin itseni oikein hurjaksi, lakkasin varpaankynteni kirkkaanvihreiksi. Mutta se ei tainnut olla sandaalikautta, joten kukaan ei ollut todistamassa tätä ihmettä.

En lakkaa kynsiäni, koska en jaksa nähdä sitä vaivaa. Eikä minulla varsinkaan ole sitä repeilevien lakkakerrosten poistamiseen tarvittavaa energiaa. Joskus olen kyllä yrittänyt, mutta saanut aikaan niin epätasaista jälkeä, että luovuttanut kesken kaiken. Kynnet lakattuina tunnen oloni liian hienoksi ja huolitelluksi, vähemmän minuksi. Omistan kyllä monta eriväristä lakkaa, viime keväästä asti olen ostanut kaikkein värikkäimmät pullot ilahduttaakseni itseäni. Vaikka en koskaan käytäkään niitä, vessan hyllyn väriläiskät piristävät silti.

Eilen päässäni naksahti. Lakkasin kynteni, enkä poistanut väriä heti. Itse asiassa kynteni ovat vieläkin värilliset. Kirkkaan oranssit, jos totta puhutaan. Näyttävät hyviltä mustaa näppäimistöä vasten, kun kirjoitan tätä. Sopivat teekupin oranssiin raitaan, tiesin että olisi hyvä valinta ostaa monivärinen kuppi. Tuntuu vähän kummalta, mutta hauskalta samaan aikaan. Alan ehkä naksahdella vähän useamminkin. Täällä värivalikoimat ovat niin uskomattomat (ja lakka halpaa), että sateenkaarikynnetkin saattavat olla tulossa joku päivä. Pieni retki Superdrugiin ja pullollinen väriä ovat helppo tapa piristää surkupäivää. Eikä kynnet oransseina vain voi olla alakuloinen, naurattaa joka kerta kun erehdyn katsomaan käsiäni.

PS. Jos tahdot mukaan tähän, pidä kiirettä!

Tomorrow I'm gonna feel fierce and beautiful

Notebookdoodles

Rauhaa päälle maan

Siivousfilosofiani pohjautuu vahvasti tähän Douglas Couplandin The Gum Thief- romaanista omaksuttuun näkemykseen. Tässä huoneessa viikkosiivous on paikallaan, sillä pienessä tilassa kaaos alkaa nopeasti hankaloittaa elämää. Pölyyn en kuitenkaan koske, annan sen olla ihan rauhassa niin kauan kuin se ei vahingoita minua millään lailla. Nyt kun sunnuntaisiivous on suoritettu, kaivaudun takaisin peiton alle kirjani seuraan.

Aamupalamanifesti

Sunnuntaisin, varsinkin laiskasunnuntaisin, aamiainen kuuluu nauttia sängyssä. Kun havahduin mahani murinaan, olin vielä ihan liian väsynyt ja kylmissäni hiippaillakseni keittiöön. Koska kukaan ei ollut tuomassa aamupalaa tänne, oli tyydyttävä siihen, mitä käden ulottuvilla oli - valmiiksi pilkottu muovipussiomena ja vadelmajaffakeksejä. Tämä muovipussimaailma ei kyllä lakkaa hämmästyttämästä, kaiken ympärillä on tuplasti pakkausmateriaalia. Mutta paatuneena pilkkomisvihaajana on kyllä pakko myöntää, että ostan kaikki vihannekseni valmiiksi silputtuina ja häpeämättömästi nautin siitä. Varsinkin, kun valmis silppu on yleensä se halvin vaihtoehto. Minua ei saa kaipaamaan sipulin pilkkomista sitten millään, painaa muovimäärä sydäntä ja ekojalanjälkeä kuinka paljon tahansa.

Myöhemmin valmistin terveysaamiaisen - teetä, näkkileivän tapaisia laihdutuskorppuja ja kaurapuuroa. Jos sitä nyt puuroksi voi sanoa, velliksi korkeintaan. En löytänyt kaupasta tavallisia hiutaleita, joten oli pakko ostaa valmista mikropuuroainesta. Jouduin tutkimaan paketteja kauan, ennen kuin löysin sen ainoan vaihtoehdon, johon ei ollut lisätty sokeria valmiiksi. Kaura-aines on kuitenkin silputtu niin pieneksi hakkeeksi, että valmiista mikrotetusta mössöstä tulee tasaista, laihaa ja mautonta. Kaipaan kunnollisia kaurahiutaleita. Keittiössä kiroillessani muistui mieleen erään kirjastotädin tarina siitä, kun hän yli kaksikymmentä vuotta sitten muutti miehensä ja pienen tyttärensä kanssa Afganistaniin. Suurin huoli oli siitä, mistä saadaan lapselle puuroa, ja niinpä matkalaukku pakattiin täyteen erilaisia hiutalepaketteja. Kun ne oli kaikki syöty, alkoi epätoivoinen puuronmetsästys. Lopulta apteekista löytyi valmiiksi sokeroitua ja maustettua mannapuuron tapaista ainesta, josta sitten keitettiin puuronkorviketta. Jos olisin tiennyt, että hiutaleet ovat täälläkin kortilla, olisin varmasti varautunut. Onneksi seuraava suomivieras tulee jo viikon päästä: voitko kiltti pakata laukkuusi paketillisen kaurahiutaleita, ruispaloja ja muumikirjan. Kiitos.

Kun on muutaman kerran nauttinut englantilaista teetä, ei enää ihmetytä yhtään täkäläinen tapa sotkea siihen maitoa. Paikallisista teepusseista erittyy nimittäin sen verran kitkerää myrkkyä, että jos pussia liottaa yhtään kauemmin kuin puoli minuuttia, neste on juomakelvotonta ilman sitä maitolirausta. Koska minä en halua juoda harmaata litkua (enkä ostaa maitoa, jossa ei ilmoiteta rasvaprosenttia), dippaan pussin varovasti ja nopeasti kuppiin ja laitan paljon sokeria perään. Olen myös ryhtynyt suurkuluttamaan vihreää teetä. Jostain mystisestä syystä tässä iltapäiväteen luvatussa maassa nimittäin myydään vaan raakaa mustaa teetä ilman minkäänlaisia aromeja. kaupasta ei siis saa sitruunateetä, mustaherukkateetä ja niin edespäin. Tai saa joo, mutta ne eivät ole nähneetkään teetä, vaan ovat pelkästään esim. mustaherukasta valmistettuja yrttijuomia. Hyi yäk hyi. Kahviloista saa ihan perusliptonia, mutta vielä en ole onnistunut löytämään kauppaa, jossa sitä myytäisiin myös tavallisille talliaisille. Teeliikkeessä taas oli kaikkea kummallista, kuten kissoille (kyllä, ihan oikeille kissoille, ei siis minunlaisilleni kissoille) tarkoitettua teetä. Hulluja nuo englantilaiset. Kaipaan kotikeittiön teehyllyä ja sen kahtakymmentä vaihtoehtoa, joista voi valita mielialaan sopivan. Täällä valitsen teeni aina samalla tavalla ja lähinnä vuorokaudenajan mukaan: aamulla ja töissä mustaa (töissä ei ole muita vaihtoehtoja), muina vuorokaudenaikoina vihreää sitruunalla ja suklaan kanssa piparminttua. Siinä se. Ja kun epätoivo iskee eikä paha tee enää mene alas, vaihdan kuumaan veteen sekoitettavaan kaakaopulveriin. Se on jännä, kuinka ihan pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Joko elämänlaatua kohottava tai sitten totaalisen lätsähdyttävä.

Listalauantai

Taas tapahtui paljon. Tein aamulla pienen yksinkertaisen suunnitelman, joka muuttuikin koko päivän pituiseksi seikkailuksi. Pukeuduin hameeseen, syystakkiin ja legginseihin, jotka näyttävät ihan entisajan villahousuilta. Pistin tennarit jalkaan, pipon päähän ja lähdin matkaan.
(Huomasin lontoolaistuneeni siinä mielessä, etten välitä enää yhtään, näyttävätkö asuni oudoilta vai eivät. Ei sillä, että olisin ennenkään hirveästi välittänyt, mutta nyt selvästi vielä vähemmän.)


Kävin vihdoin Camden Marketilla ja...

• Hillitsin itseni yllättävän hyvin, vaikka ympärillä olikin hirveä määrä halpoja koruja
• Ostin silti muutaman rannekorun, taskukellon ja kukkaron (Taskukelloa olen himoinnut kauan. Vaikka tämä ei olekaan oikeasti vanha, se on silti hieno, ja luultavasti sen verran krääsälaatua, että tummuu pian antiikkisemman näköiseksi kuin olisi tarpeen.)
  
• Seikkailin ympäriinsä ihan vain katsellen värikkäitä esineitä ja kummia juttuja
• Hämmennyin musiikista ja hälinästä
• Hymyilin, koska lähes joka kojun myyjä lauloi kukin oman taustakappaleensa mukana
• Ihastelin t-paitakaupan poikaa, joka järjestellessään paitoja hyllyihin samalla breikkasi
• Ärsyynnyin, koska kaikkialla kiellettiin valokuvaaminen
• Löysin aina lisää kojuja kun ajattelin, että nyt on kaikki nähty
• Söin Israeliaista kasvisruokaa ja join kuumaa omenasiideriä. Se poltti kielen ja tahmasi sormet, mutta oli hyvää. Himoitsin kyllä kaikkea muutakin, sillä ruokakojuja oli valtava määrä
• Väsyin hälyyn ja poistuin

Siirryin metrolla Leicester Squarelle ja...

• Kävelin taas vaihteeksi väärään suuntaan ja eksyin. Harhailin ikuisuuden etsien teatteria, joka olisi ollut ihan lähellä, ellen olisi tehnyt valtavaa lenkkiä
• Ohitin aitaan nojailevan punkkarin, joka keräsi rahaa antamalla ottaa kuvia itsensä kanssa. Keski-ikäiset tädit poseerasivat pojan vieressä ja tämä teki pelottavia punkkari-ilmeitä. Ehkä hauskinta, jota olen vähään aikaan nähnyt. Annoin hänelle kaikki kolikkoni ja kiitin siitä, että poika pelasti päiväni. Mokoma hieman hämmentyi ja sanoi ujosti kiitos.
• Löysin teatterin, ja selvisi, että olin etsinyt sitä turhaan, sillä lippuja ei voinut vielä lunastaa. Mutta se ei haitannut, sillä eksyin samalla Covent Garden Marketille, jonne olen myös pitkään halunnut mennä.
  
• Ostin terveyssiteitä ja sain kaupan päälle huulikiillon. Hämmentävä yhdistelmä.
• Sekoitin kirjaimet ja ostin D-vitamiinien sijaan E-vitamiineja
• tykkäsin kirsikkakolasta enemmän kuin oletin
• Hermostuin, koska metrossa oli tungosta ja huomasin, että minusta tulee aina ruuhkametroissa kovin agressiivinen
  

Ajelin Oxford Streetin tuntumaan ja...

• Shoppailin fat chicks -kaupassa (Emiliaa lainatakseni). Voi tietenkin olla huolestuttavaa, että käy sellaisissa kaupoissa, mutta nautin siitä silti. Oli ihanaa olla kerrankin kaupan pienikokoisin asiakas ja huomata, että langanlaiha myyjä oli se outo, en minä.
• Ostin takin, söpön ja erilaisen. Koko viikon vaivannut ulkonäköitsetuntomikälie-kriisi helpotti heti vähän, tuli itsevarmempi olo
• Löysin vihdoinkin täydelliset jegginsit (mikä sana!) mutta vain epätäydellisessä koossa
• Ostin ompelulankaa ja seisoin sen takia ikuisuuden kassajonossa
• Hermostuin taas, koska joka paikassa oli liikaa ihmisiä ja katu oli tukossa. En taida olla suurkaupunki-ihminen.

Ajattelin lähteä kotiinpäin, mutta...

• Päätinkin vielä kävellä "seuraavalle metropysäkille"
• Totesin, että teoriani ei pitänyt paikkaansa. Siis teoria siitä, että jos kävelee tarpeeksi kauan johonkin suuntaan, on lopulta pakko törmätä metroasemaan. Tai kai se periaatteessa piti, mutta tarpeeksi kauan olikin ihan liian kauan
• Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Starbucksissa
  
• Ajattelin oikaista hieman ja jouduinkin hukkaan
• Pysähdyin kadunkulmaan ja puhuin puolen tunnin puhelun
• Löysin vahingossa hauskan korttikaupan ja nauroin kortille, jossa luki "Because even dickheads have birthdays."
• Aloin kyllästyä harhailuun, mutten löytänyt itseäni kartalta
• Päätin suhtautua eksymiseen mukavana tapana katsella kaupunkia
• Löysin itseni lopulta samasta paikasta, jossa harhailin aikaisemmin etsimässä teatteria

Lähdin kotiinpäin ja...

• Sain täpötäydessä metrossa kyynärpäästä kylkeen, kun joku täti alkoi äkkiä riehua ja huutaa, että häntä ei saa töniä ja litistää. Itse hän kyllä yritti työntää yhden tytön litistymään sulkeutuvien ovien väliin
• Luin puolet kirjastani, kun jumituimme asemalle jonkun saatua sairaskohtauksen
• Olin ajatellut mennä katsomaan isoa ilotulitusta mutta kun tajusin, millainen määrä ihmisiä sinne oli menossa, ajoinkin kotiasemalle asti
• Tulin kotiin ja tilasin netistä ne samat jegginsit oikeankokoisina
• Nyt kuuntelen ilotulitusta, mutta olen liian laiska mennäkseni ulos kuikuilemaan, näkyykö tänne asti mitään
• Olen päivääni tyytyväinen ja nautin spontaanista seikkailustani
  
• Odotan laiskasunnuntaita
  

Äänimaisemani

Minulla on ranteessa seitsemän ohutta metallirengasta. Ne kilisevät ja kimmeltävät kivasti kirjoittaessani tätä, istun juuri lampun alla. Jo kaksi ihmistä on pysähtynyt pöytäni viereen sanomaan, että koruni näyttävät kauniilta ja kalliilta. Ja minua naurattaa, koska maksoin niistä muutaman punnan. Mutta kyse onkin siitä, että niitä on niin monta, yksinään ne eivät herättäisi minkäänlaista huomiota. Ja minä pidän äänestä, jonka korut saavat aikaan. Se saa minut hymyilemään. Niinpä hymyilen itsekseni ja hyppelehdin portaissa saadakseni aikaan yhä enemmän kilikolinaa.

Henkilögallerian väriläiskä

Minulla on monenlaisia tyäkavereita. On toinen harjoittelija, se autralialainen tyttö, jonka vieressä istun ja jonka kanssa jaan suurimman osan tehtävistä. (Minä olin alussa se suomalainen tyttö, nykyisin lähinnä se tyttö jolla on oudoimmat korut.) Hän on äärettömän mukava, ja ensi viikolla aiomme mennä yhdesä elokuviin. On mentorini, joka on ollut täällä töissä kaksitoista vuotta, muttei silti muista työkavereidensa nimiä. Hän on ehkä kiltein ihminen, jonka olen koskaan tavannut, pitää aina huolta työkavereistaan ja muistuttaa minua vähintään kerran päivässä säännöllisen teetauon tärkeydestä. On pieni pyöreä chileläinen setä, joka on aina ystävällinen kaikille ja tuntuu viettävän suurimman osan työajastaan järjestellen toimistotarvikkeita. On kiinalainen, harmaatukkainen mies, jonka englanti on selkeää, mutta puherytmi sen verran jännä, että siihen tottuminen vie aikaa. On mies, jonka nimeä en vieläkään tiedä, mutta joka kysyy minulta päivittäin, miten voin. (Yleensä vastaan suomalaisittain jotain negatiivista ja saan hänet aina nauramaan.) On kaukolainoja hoitava nainen, jonka ruumiinrakenne muistuttaa kaksitoistavuotiasta ja jolla on maailman pienin takapuoli. On osastopomo, jonka pöydällä on aina varmuuden vuoksi nenäliinalaatikko, ja joka kutsuu meitä kaikkia kultasikseen. On rivoja vitsejä kertova nainen ja niille naurava kuoro. Ja sitten se leidi, jonka kummastakin korvasta roikkuu viisitoista hopearengasta.

Mielenkiintoisin persoona lienee kuitenkin luettelointiosaston mies, jonka läsnäolon huomaa yleensä siitä, että silmänurkassa vilahtaa jotakin räikeää. Mies on siinä nelissäkymmenissä, ja hänen lempivärinsä on oranssi. Hän uskoo vakaasti siihen, että sitä voi yhdistää minkä tahansa värin kanssa, mutta useimmiten pariksi tuntuu päätyvän jotain turkoosia tai violettia. En ole koskaan nähnyt hänen päällään mitään mustaa, kaikki muut värit kyllä. Hän ompelee ja neuloo suurimman osan vaatteistaan itse, ja tuntuu rakastavan niitä kirjavia, pätkävärjättyjä lankoja (useimmiten yhdistettynä tietenkin oranssiin). Olen vihreän kateellinen hänen kirjavasta takistaan ja värikkäistä Converseista, joissa on sateenkaarinauhat. Eilen bussipysäkillä tyyppi paljasti, että hänellä on tapana ostaa monta eriväristä paria samoja kenkiä, ja yhdistellä niitä sitten keskenään eripareiksi. Kokonaisuutta ei vain voi sanoin kuvailla, se on jotain niin uskomatonta, etteivät mielikuvitus ja sanasto riitä.

Kun kälätädit puivat teehuoneessa jotakin, hän astuu miestenvessasta, pysähtyy sohvan viereen kädet lanteilla, yrittää esittää ärsyyntynyttä ja toteaa kirkkaan paheksuvasti "you girls are so loud!". Sen jälkeen hän istuu sohvalle ja osallistuu keskusteluun vähintään yhtä kovaäänisesti. Hänen työpöydällään on kokoelma kirkkaanvärisiin mekkoihin puettuja posliininukkeja, joita hän ilmeisesti keräilee myös kotona. Välillä asiasta tulee riitaa partnerin kanssa, joka ei kuulemma ymmärrä kangasvaraston ja nukkekokoelman tärkeyttä. Partneri itse kun keräilee aseita (lähinnä miekkoja ja veitsiä), joista suurin osa on kuulemma näytillä yhteisessä makuuhuoneessa.

Tämä mies hämmästyttää minua joka kerta, kun tapaamme. Silloin tulen aina ajatelleeksi, että miten jotain tuollaista voi olla olemassa! Joku, joka on noin rehellisesti oma itsensä välittämättä siitä, että muiden mielestä se on outoa. Joku, joka saa aikaan tuijotusta ja hämmennystä kaikkialla, muttei tunnu välittävän. Joka tekee täydellä sydämellä itselleen tärkeitä asioita ja on jotenkin niin suunnattoman...aito. Ja joka aitoudellaan saa kaikki muutkin hyvälle tuulelle. Ihanaa. Se kirjava takki ei kyllä ole ainoa asia, joka saa minut kateelliseksi.

Kirjoja ja oivalluksia

Kun aamulla hiippailin kysyvä ilme kasvoillani pomon pöydän ääreen, hän kysyi lievästi kärsivällä äänellä, mitä haluan. Vastasin, että ensi viikon perjantain kaksi viimeistä tuntia vapaaksi ja palan suklaakakkua kiitos. Pomo totesi, että suklaakakkuasiassa hän ei voi auttaa, mutta eiköhän se aikainen lähtö onnistu. Klikkaillessaan työvuorolistoja auki pomo samalla avautui, että hän taas tahtoisi rikkaan miehen. Sellaisen, joka maksaisi lystit, mutta antaisi kuitenkin elää omaa elämää puuttumatta naisellisiin ratkaisuihin ja vaatimatta huomiota koko ajan. "Haluan rikkaan miehen, joka jättää mut rauhaan." Päättelimme yhdessä, että sellaisia miehiä on ihan liian vähän. Miespuolinen työkaveri mutisi jotain epäselvää taustalla, mutta hänestä nyt ei kukaan koskaan muulloinkaan välitä.

Sain kuitenkin suklaakakkuni. Kirjakaupasta. Jonne todellakin menin suoraan töistä. En siihen suureen, jossa olen ennen viettänyt aikaa. Toiseen, jossa en ollut ennen käynyt, mutta josta olen kuullut paljon hyvää. Se oli ehkä hieman pienempi, mutta siellä oli valtava määrä kirjoja. Erilainen valikoima kuin muissa kaupoissa, mutta hyvällä tavalla. Ja se oli sokkeloinen, sellainen lasketaan aina kirjakaupoille eduksi. Siellä oli kahdet kiemuraiset portaat ja hissi, mutta ei liukuportaita. En kannata liukuportaita kirjakaupoissa, ne eivät ole tunnelmallisia. Ja raihnaiset sukulaiset eivät nyt yhtään mutise siellä, teitä vartenhan on se hissi!

Kirjakaupassa oli myös maailman ihanin kahvila. Lautalattia, puiset pöydät ja tuolit. Täynnä lukevia ihmisiä. Taustalla soi jazz. Olisin halunnut vangita se tunnelman jotenkin, mutta koska en osannut, tyydyin minäkin lukemaan ja syömään kakkua. Ja suklaakakku, se oli hyvää. Varsinkin omena-vadelmamehun kanssa nautittuna. Juuri sellainen kahvila, jossa viettäisin kaikki illat, jos sinne ei olisi niin pitkä matka.

Poistuin kirjakaupan ovesta puolitoista tuntia myöhemmin. Muovikassin kanssa, mutta se nyt tuskin yllättää ketään. Se ehkä yllättää, etten ostanut yhtään romaania. Ainoastaan inspiraatiokirjoja. Yhden muotiaiheisen doodlauskirjan (miten hitossa 'doodle' ilmaistaan suomeksi?) graffitikirjan Lontoon katutaiteesta, yhden jossa neuvotaan ajattelemaan jokaisen ajatuksen vastakohtaa (luulen, että se on jotakin self help-oppaan ja psykologian väliltä, mutta kiinnostava silti, siinä on kuvia) ja värityskirjan. Niin ja maailman hienoimman adventtikalenterin. Kaksi viimeistä ovat lahjoja, vaikka saattaa käydä vielä niinkin, että houkustus pitää ne itsellä käy liian suureksi.

Luulen, että tajusin jotain suurta tänään. Se ei niinkään liittynyt tähän kirjakaupparetkeen, tuli vain mieleen jossain kaiken seikkailun keskellä. Siitä, mitä tahdon elämälläni tehdä. Minulla on toisin sanoen suunnitelma. En tosin tahdo puhua siitä vielä, ensin laadin listoja ja hion yksityiskohtia. Ehkä joskus kerron muillekin, ehkä en, mutta se on varmaa, että kyselemällä ei saa selville mitään (ja kyllä, tämä huomautus oli suunnattu niille uteliaille sukulaisille). Ehkä suunnitelma jonain päivänä toteutuu, ehkä ei, mutta jo ajatus on minulle arvokas. Joka tapauksessa, hieno päivä. Tulin kotiin sellaiseen aikaan, jona normaalisti olen jo nukkumassa, mutta nyt uni tuskin heti tulee, koska en voi lopettaa hymyilemistä. Toisaalta, ehkä on ihan terveellistäkin mennä joskus nukkumaan vasta kahdeksan jälkeen. Tällä menolla ehdin muuten mummoutua täysin ennen joulua.

Toinen ihastuttava blogilöytö

Suunnitelma

Luin Ainon kirjoituksen erilaisista kirjoista, ja nyt on ihan hirveä tarve päästä kirjakauppaan. Niin suuri, että luulen joutuvani tekemään kotimatkaan mutkan. Ihan vain päästäkseni selaamaan pokkareita ja vaeltelemaan hyllyjen välissä. Räpläämään hienoja, kiiltäväkansisia tietokirjoja. Katselemaan muistikirjoja ja ihailemaan kuvakirjojen värejä.

Kirjoista tulee turvallinen olo, ja jos on kurja mieli, pelkkä kirjojen hipelöiminen helpottaa. Missä ikinä olenkaan, tarvitsen ympärilleni kirjoja, jo se käsilaukussa kulkeva matkalukeminen helpottaa oloa. Viime päivinä kurjuus on yrittänyt käydä kimppuun vähän joka suunnalta, ja reissu suureen kirjamyymälään voisi olla juuri se, mitä tarvitsen. Työpaikan lähin tosin on pieni ja surkea, joten saattaa olla, että joudun rohkaisemaan mieleni, ja matkustamaan metrolla keskustaan vaikka onkin arki-ilta. Mutta jos menen suoraan kotiin, luen kuitenkin vain kirjaa koko illan, ja sitä nyt voi tehdä metrossakin, kirjakaupasta puhumattakaan. Kyllä, hyvin houkuttelevalta vaikuttava suunnitelma. Eikä sen hohtoa vähennä yhtään se, että tänään on opintotukipäivä.

Ai miten niin minulla on ongelma? Jos siinä on kansi ja sivuja, se ei ole ongelma. Se on kirja, ja kirjat ovat ihania.

Rakensin sulle lasipalatsin

Arkkitehtuurikatsaus osa 2

Autoilua

Minä pelkään aina vähän auton kyydissä. Varsinkin etupenkillä. Tutuilla teillä ja tutun kuskin kyydissä pelko ei paljoa vaivaa, mutta jos nopeus nousee ja tie levenee moneksi kiihdytyskaistaksi, alan säpsähdellä levottomasti. Joka kerta, kun ollaan lähellä edellä ajavaa, ohitetaan täpärästi tai tullaan ohitetuksi. Liitäntäramppien kohdalla pelkään aina lähes hysteerisesti, että joku törmää sivusta kylkeen. Silloin ei auta, vaikka kuinka luottaisin kuskiin, kun en pysty luottamaan niihin muihin tienkäyttäjiin. En muista että pelko ja autopahoinvointi olisivat koskaan lapsena vaivanneet, mutta viime vuosina olen alkanut kiinnittää asiaan huomiota.

Tämän huomioonottaen ei todellakaan ollut maailman paras idea vastata myöntävästi, kun ystävällinen työkaveri eilen tarjoutui antamaan kyydin kotiin. Varsinkaan, kun miehellä oli hillitön kiire, ja North Circular Road oli yhtä jatkuvaa autojonoa. Kun tuli vähänkään tilaa, kaikki kiihdyttivät hurjaan nopeuteen, ja töksäyttivät sitten taas äkkijarrutuksella jonon perään. Kuskin paikalla istuva pienikokoinen englantilaismies (autokin oli muuten tosi pieni) mutisi, että tarvitsisi autoonsa rakettimoottorin, ja yritti selvästi päästä samoihin nopeuslukemiin ihan tavallisen moottorin voimin. Minä puristin laukkuni kahvaa rystyset valkoisina, ja päätin, ettei koskaan enää, kiitos. Hauskaa oli kuitenkin, sillä kuski selosti samalla jotain pitkää yhdentekevää juttua, josta en ymmärtänyt paljoa, mutta joka ilmeisesti liittyi liikennekulttuurin huonoihin puoliin. Ainakin se sisälsi paljon kirosanoja. Elävä englanti kunniaan.

Toisaalta, tänään aamulla istuttuani puolitoista tuntia kiemurtelevassa ruuhkabussissa pääsemättä vieläkään perille, aloin ymmärtää yksityisautoilun houkutuksia vähän paremmin.

Isona sinusta tulee arkkitehti

Minä pidän taloista.
Koska en osaa piirtää uusia, valokuvaan jo olemassa olevia.
Nämä kaikki (ja monta muuta) Lontoon ydinkeskustasta.

Maanantaimarina

Haluaisin kirjoittaa tätä blogia paremmin. Tai ehkä paremmin ei ole oikea sana, mutta luovemmin. Eri lailla. Tuntuu, että toistan itseäni koko ajan. Tahtoisin kirjoittaa kaunokirjallisempia, kauniimpia ja salaperäisempiä merkintöjä. Olematta naurettava, pateettinen tai liian kryptinen. Tahtoisin ottaa erilaisia kuvia, sellaisia jotka nähdessään heti ajattelisi, että olen löytänyt itsestäni jotain uutta. Voi olla itsekriittistä marinaa, mutta tuntuu, että junnaan paikallani.

Tahtoisin myös olla vähemmän suuruudenhullu. Tahtoisin olla tyytyväinen siihen mitä teen ja saavutan, vaatimatta ja toivomatta aina enemmän ja parempaa. Tahtoisin olla välittämättä siitä, lukeeko tätä joku vai ei, mutta miksi blogia muka kirjoitetaan, jos ei siksi, että tahdotaan tulla kuulluksi? Minulla on koko ajan hurja tarve tuulla kuulluksi. Varsinkin täällä, kun ei ole ketään, kenen kanssa puhua. Puhua ihan tavallisia arkiasioita, sellaista merkityksetöntä höpötystä.

Tahtoisin kyllä paljon muitakin asioita. Tahtoisin olla laihempi ja kauniimpi ja erikoisempi. Tahtoisin nukkua vähemmän ja tehdä enemmän. Tahtoisin, että kirjoittaessani tätä minulla ei olisi sellainen olo, että olen marissut tätä samaa sata kertaa aiemminkin. Tahtoisin, että lukijani eivät nyt pidä minua säälipisteitä kerjäävänä idioottina. Tahtoisin tehdä elämääni muutoksia välittämättä energian puutteesta ja mukavuusalueeni rajoista. Tahtoisin huolehtia vähemmän. Tahtoisin olla tyytyväinen itseeni.

Tahtoisin myös kupillisen kaakaota. Luulen, että aloitan siitä.

Väripallon käsilaukku

Koska minulla oli mukana vain yksi, valtava monitoimikassi, aloin jo viikkoja sitten kaivata sopivaa pikkulaukkua. Parri viikkoa sitten kiersin kahdessa ostoskeskuksessa kaikki kaupat, jotta löytäisin sellaisen, joka kelpaa. Aloin nimittäin olla sen verran kyllästynyt jättilaukun kanniskeluun, että alensin standardeja ensin ihanasta ihan kivaan ja sitten ihan kivasta kelvolliseen.


Kaikki olivat kuitenkin joko liian suuria tai pieniä, väärän värisiä tai väärää materiaalia. Ostin yhden isomman tekonahkaisen, sillä ihastuin sen tilavuuteen ja taskujen runsauteen. Viikkoa myöhemmin jouduin kuitenkin palauttamaan sen, sillä remmi venyi käytössä ja irtosi lopulta kokonaan toisesta päästä. Tässä vaiheessa soitin kotiin, ja järjestin yhden vanhan lempilaukun kuljetuksen monen mutkan kautta tänne.


Perjantaina saapui vieraita ja sopiva laukku. Lauantaina ohitin tämän Oxford Streetillä. Ohitin, pysähdyin ja palasin takaisin. Rakastuin heti. Mietin hetken ja totesin, että jos jätän laukun sinne, harmittelen sitä ikuisuuden. Ei minua turhaan kutsuta väripalloksi, ei ainakaan enää.

Se on tehty erivärisistä huopapallukoista, jotka on sitten ommeltu yhteen. Sisällä on ohut vuori. Toivon, ettei remmi veny liikaa käytössä, mutta onneksi tämä on niin pieni, ettei sinne oikeasti mahdu mitään painavaa. Värivaihtoehtoja oli muutama, mutta tämä oli ehdottomasti se minun. Minulla kun on heikko kohta sateenkaariväreihin.


Kauppa oli sellainen tavallinen turistipuoti, josta saa lähinnä avaimenperiä, postikortteja ja härskejä t-paitoja. Laukku vaikutti kuitenkin kestävältä ja hyvälaatuiselta. Aitoa huopaa, lupasi myyjä. Toinen myyjä ojensi minulle pussini ja totesi ylpeästi, että heidän liikkeensä on ainoa paikka, josta tällaisia saa. "Et voi ostaa tällaista mistään muualta tällä kadulla." Jäi epäselväksi, voiko joltain muulta kadulla sitten, mutta ei se mitään. Olen silti hurjan tyytyväinen.