Raportti ilmatilasta

Lentomatka meni kaikin puolin hyvin, vaikka turvatarkastuksen jälkeen iskikin äkillinen jännitysaalto. En ole lentänyt vuosiin, enkä olisi halunnut nytkään. a) se on epäekologista b) epäekologisuutensa vuoksi se on epäeettistä ja c) muuten vain epäilyttävää. En pelkää lentämistä, mutta inhoan sitä. Tuntuu sekä kummalliselta että tyhmältä olla alumiinista rakennetussa, 800 km tunnissa liikkuvassa möykyssä, joka lentää liikkumattomien siipien avulla. Vaikka veljeni lohduttikin matkalla kentälle, että ”lentokoneessa on suihkumoottorit, jotka pauhaa täydellä voimalla eteenpäin, joten se ei vaan ehdi pudota.” Onneksi jäi käsittelemättä sellainen täysin hypoteettinen tilanne, jossa moottorit syystä tai toisesta pysähtyvät.

Sain ikkunapaikan, juuri siiven kohdalta. Siinä oli hieman epämiellyttävää se, että pyörien kolinan saattoi tuntea jalkapohjia vasten. Kerrassaan hermostuttavaa. Mutta tahtoisin kyllä osoittaa kunnioitusta sille, joka keksi painetta tasaavat lentokorvatulpat. Yleensä korvissani naksuu ja poksuu kivuliaasti sekä laskun aikana että viikkoja jälkeenpäin, mutta nyt en tuntenut kerrassaan mitään.

Istuin samalla rivillä kahden suomalaisen tytön kanssa, jotka olivat matkalla Lontooseen opiskelemaan. Keskipaikan tytöllä oli edessään vuoden vaihto, käytäväpaikkalaisella kolmen vuoden opinnot. Keskustelimme matkatavaroista, ja siitä, kuinka laukku on mahdotonta saada alle kahdenkymmenen kilon. Toisella oli mukana 30 kiloa, vaikka hän oli menossa Suomeen käymään seuraavan kerran kahden viikon päästä. Käytäväpaikan tyttö taas totesi laukkunsa painavan viisi ylikiloa lähinnä siksi, että se on täynnä kirjoja. ”Kirjoja?”, toisti keskipaikan tyttö hämmästyneellä äänellä avatessaan Chanelin puuterirasiaa. ”Niin, kirjoja. Sieppari ruispellossa, Tuntematon sotilas, seitsemän veljestä…ja tää ei mahtunut enää laukkuun, niin sen on pakko matkustaa taskussa”, totesi toinen kiskoessaan takkinsa taskusta Supernaiivin. Tunsin heti suurta sympatiaa ja yhteenkuuluvuutta. Minun laukkuni ylipaino kun johtui lähinnä siitä, etten osannut päättää, hylkäänkö Rikoksen ja rangaistuksen vai Murakamin Suuren lammasseikkailun.

Loppuvaiheessa keskimmäistä tyttöä alkoi pelottaa lentäminen. Oli vaikea pysyä rauhallisena, kun toinen oli melkein hysteerinen. Käytäväpaikan tyttö lohdutti meitä kertomalla, että hänelläkin on irrationaalisia pelkoja. ”Mä pelkään ihan hysteerisesti valaita. Mä en voi katsoa edes kuvaa valaasta ahdistumatta. Ne on vaan niin inhottavia.”

Lentokentällä jännitin ensin passintarkastusta (koska pelkään viranomaisia), sitten matkalaukkuhihnalla (koska Möhkön matka koneesta tuntui kestävän ikuisuuden) ja vielä tullissa (koska olin varma, että olen vahingossa kuljettanut jotain kiellettyä ja joudun pulaan). Jännitystä ei helpottanut perässä hiippaileva tullimies, joka ei pysäyttänyt mua ennen kuin käännyin ja mulkaisin sitä kysyvästi. Se tahtoi tietää, mistä tulen, ja vastauksen kuullessaan totesi vain, että ”okay then, go ahead.” Tärisin varmaan kymmenen minuuttia jälkeenpäin.

Sitten oli edessä liian pitkä metromatka, hämmentävään paikkaan piilotetun taksitoimiston etsintä ja saapuminen nuhruisen tiilitalon pienimpään huoneeseen. Talosta ja huoneesta on kerrottava lisää myöhemmin, sillä nyt on kesken ensimmäinen työpäivä, jaloissa painavaa ja vatsassa nälkä. Kun saan yliopiston tunnukset, kaikesta tulee helpompaa. Se vaan vie jonkun aikaa.