Kilokaupalla

Laukku on nyt pakattu. Yllätyin, kun se onnistui ensimmäisellä yrittämällä. Olin kasannut sängylle noin kahden matkalaukun kokoisen kasan tavaraa, mutta viikkaamalla ja järjestämällä koko läjä asettui laukkuun. Siellä ovat nyt kumisaappaat, kirkkaankeltainen sadetakki, pihtejä ja korutarvikkeita, kilon verran koruja ja läjä mustia vaatteita, koska niitä on helpoin yhdistellä toisiinsa. Viime hetkellä heitin mukaan punavalkoisen mekon, koska mustuus alkoi liikaa ahdistaa. Kun kaikki oli laukussa, tilaa oli vielä jäljellä. Hain kasan kirjoja ja karttoja, pakkasin ne. Jotain tuntui unohtuneen. Löysin sängyltä kasan pikkuhousuja, jotka myös täytynee ottaa mukaan. Jätin pingviinikuvioiset kalsarit päälimmäisiksi ilahduttaakseni tullimiehiä.

Kikkailin laukkuni vaa'alle, enkä ollut uskoa silmiäni. 18,9 kiloa, olin varautunut pääseväni näinkin keveisiin tuloksiin vasta viidennellä pakkauskerralla. Laukusta puuttuu vielä yksi villapaita, mutta on tuolla sellaistakin tavaraa, jonka kestää tarvittaessa ottaa pois. Aion punnita perjantaina uudestaan, ja tehdä sitten tarvittavat muutokset.

Koepakkasin myös käsimatkatavarat. Painoraja on 8 kiloa, pelkästään tietokoneeni johtoineen painaa 3,3. Sen lisäksi ahdoin laukkuun vielä yhden kirjan, läjän lääkkeitä ja lääkärin kirjeen, jossa hän todistaa minulla olevan tarve kuljettaa näitä lääkkeitä rajan yli. Mutta vain 91 kappaletta jokaista, ei yhtään enempää. Vietin kauan laskien valkoisia pillereitä, enkä ole ollenkaan varma, onko tulos oikea. Tämäkin laukku jäi vajaapainoiseksi, lopputulos 6,6 kiloa. Stressi helpotti kovasti, sillä tavaroita siirtelemällä saan varmasti mukaan kaiken tarvittavan. Ja jos jotain unohtuu, se ei toivottavasti ole mitään tärkeää. Vähemmän tärkeitä saa aina uusia.

Pakatessa iski suru, tajusin olevani oikeasti lähdössä. Piti keittää teetä, että rauhoituin, ja keittiössä sitten alahuuli sentimentaalisesti väpättäen mietin, että tätäkään teepannua en tule näkemään seuraavaan kolmeen kuukauteen. Onhan meillä hieno teepannu, hienoin minkä olen nähnyt, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan itkun arvoinen. Itkin myös ikkunasta näkyviä puita ja superpallokokoelmaani. Puhumattakaan vieruskaverista. Se kuitenkin lupasi, että kaikki menee lopulta ihan hyvin. Kun protestoin, että sä sanot aina noin, vastasi hän kysymyksellä.
"Olenko muka ollut joskus tässä asiassa väärässä?"