Bussimatkailun ihanuus ja erityisesti kurjuus

Minä inhoan aamuja. Inhoan niitä aina, paitsi ehkä hyvinä, laiskoina sunnuntai-aamuina. Sellaisina, kun saa syödä aamiaisen sängyssä ja lukea lehden peiton alla. Muuten aamut ovat inhottavia. Mutta inhottavuus nousee aivan uudelle tasolle, jos aamuun on yhdistettävä lontoolainen paikallisbussi.

Asun yhdeksän kilometrin päässä työpaikastani. Suomessa yhdeksän kilometriä ei ole mitään. Sen taittamiseen menee maksimissaan vartti autolla, ja bussilla ehkä vähän enemmän. Lontoossa yhdeksän kilometriä on valtava matka. Ei valtavan pitkä ehkä, mutta valtavan hidas. Eikä se johdu pelkästään siitä, että bussi kiertää ihme lenkkejä ottakseen kyytiin joka hiton mummon. Lenkkejäkin kyllä tehdään, mutta ruuhkattomana aikana työmatkani voi taittaa jopa neljässäkymmenessä minuutissa, ja tähän arvioon on sisällytetty sekä bussin vaihto että kävely kotioven ja pysäkin välillä. Aamuisin ei vain ole ruuhkatonta. Liikennettä on aina. Joinain aamuina sitä on siedettävä määrä, ja joinain taas ihan saatanasti. Eikä sitä tunnu voivan ennustaa millään. Lähden joka päivä samaan aikaan, puolitoista tuntia ennen työpäivän alkua. Joinain päivinä astun työpaikan ovesta puoli tuntia etuajassa, joinain taas vartin myöhässä. Ja koskaan en tiedä etukäteen, mikä on päivän tulos.

Tiet ovat kapeita ja kiemuraisia. Lisäksi niiden varrelle on pysäköity autoja niin, että joissain paikoissa on käytettävissä vain yhden auton verran kaistatilaa. Luulin Turkua mäkiseksi kaupungiksi, mutta täällä tuntuu joutuvan kipuamaan jatkuvasti. Ruuhkasta huolimatta kaikki ajavat lujaa, ja sitten tehdään äkkijarrutus jonon perään tai liikennevaloihin. Bussit siis hytkyvät ja nytkyvät, ja olenkin alkanut kärsiä vakavasta aamupahoinvoinnista. Kaikki on melkein siedettävää, jos pääsee istumaan, mutta joskus siitä voi vain haaveilla. Joinain aamuina aivan kaikki paikat ovat täynnä, ja käytävällä seisoo vähintään kaksikymmentä ihmistä. Joka pysäkillä joku tahtoo sisään tai ulos, ja sitten seuraa tönimistä ja paikanvaihtoa, kun kaikki pyrkivät eri suuntiin. Myös niinsanotut inva- ja vanhuspaikat ovat aina käytössä, mutta toisin kuin suomessa, täällä ihmiset antavat paikkansa sitä tarvitsevalle. Ihan oma lukunsa on, kun bussiin astuu yli 40-vuotias intialainen nainen. Silloin matkustavien intialaisten keskuudessa alkaa hierarkianmukainen paikanvaihto-operaatio, koska arvon nanan on saatava istumapaikka, vaikkei muilla olisi edes missä seistä. Ja silloin mulkoillaan kaikkia "ulkopuolisia" paheksuvasti, kun kukaan muu ei tätä tunnu tajuavan. Jos bussiin taas astuu vanha brittimummo, intialaiset katsovat tehokkaasti toiseen suuntaan.

Jos sattuu saamaan istumapaikan, matkan miellyttävyys riippuu ihan siitä, kuka siihen viereen istuu. Nuoret, koululaiset ja pitkäpinnaiset työmatkalaiset ovat aina hyvä vaihtoehto. Lapset ovat ärsyttäviä, mutta siedettäviä. Hermojani koettelevat lähinnä tuhisevat keski-ikäiset naiset, joiden mulkaisuista päätellen näytän ilmeisesti vähintään sillan alta nousseelta, ja jotka yrittävät samaan aikaan sekä viedä mahdollisimman paljon tilaa että istua mahdollisimman kaukana minusta. Tällaiset naiset myös tuntuvat kuvittelevan, että heille kuuluu aina istumapaikka, riippumatta bussin ruuhkatilanteesta tai muista matkustajista. Voi olla, että olin bussissa ensin, ja että matkani on kaksi kertaa pidempi, mutta sillä ei ole heille väliä. Olen nuorempi (ja yleensä myös vaaleampi), joten minun tulisi nousta. (En tiedä miksi, mutta tämä asenne tuntuu olevan erityisen vahva tummien naisten keskuudessa. Ihan kuin olisi rasismia olla tarjoamatta istuintaan.)

Aika usein viereeni istuu joku intialainen nainen, joka nukahtaa viimeistään seuraavalla pysäkillä. Tällaiset tädit pilkkivät hytkynnän tahdissa ja alkavat jossain vaiheessa yleensä nojata vieruskaverin olkapäähän. Äkkiä nainen havahtuu, ja tajuaa olevansa oman pysäkin kohdalla. Seuraa huutamista, huidontaa ja kiireistä nyyssäköiden keräämistä. Kun olen väistänyt ja antanut tietä, nämä naiset yleensä tajuavat, että oma pysäkki onkin vasta seuraavana, ja tahtovat takaisin istumaan.
Toinen kauhuskenaario on, että viereen asettuu joku itsetietoinen ghettoleidi, jolla on valtava takapuoli. Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin, minulla ei ole mitään isoja pyllyjä vastaan (vaikken kuulukaan siihen koulukuntaan, jonka mielestä takamus on parhaimmillaan silloin, kun sitä voi käyttää puhelinpöytänä). Olen vain sitä mieltä, että on ihan turha huokailla ja mulkoilla minua paheksuvasti, jos jättimäiselle perälle ei ole tarpeeksi tilaa. Omanikin saattaa olla levenemään päin, mutta kyllä se sentään vielä yhdelle penkille mahtuu. Ei siis ole minun ongelmani, jos viereisellä tädillä on ahdasta.

Joskus käy niinkin, että hirveän ruuhkan sattuessa kohdalle kuski äkkiä luovuttaa. Bussin pitäisi aikataulun mukaan kulkea vaikkapa Brent Crossiin asti, mutta muutamaa kilometriä ennen määränpäätä kuski huomaa, että vitut tästä mitään tuu. Silloin hän vain jollain pysäkillä ilmoittaa, että bussi kääntyy tästä takaisinpäin, ja jos ei tahdo sinne mistä tuli, on parempi poistua tässä. Silloin ei auta kuin toivoa, että oma määränpää on kävelymatkan päässä, eikä tarvitse jäädä odottamaan seuraavaa, vittuuntunutta kuskia.