Bussimatkailun ihanuus ja erityisesti kurjuus

Minä inhoan aamuja. Inhoan niitä aina, paitsi ehkä hyvinä, laiskoina sunnuntai-aamuina. Sellaisina, kun saa syödä aamiaisen sängyssä ja lukea lehden peiton alla. Muuten aamut ovat inhottavia. Mutta inhottavuus nousee aivan uudelle tasolle, jos aamuun on yhdistettävä lontoolainen paikallisbussi.

Asun yhdeksän kilometrin päässä työpaikastani. Suomessa yhdeksän kilometriä ei ole mitään. Sen taittamiseen menee maksimissaan vartti autolla, ja bussilla ehkä vähän enemmän. Lontoossa yhdeksän kilometriä on valtava matka. Ei valtavan pitkä ehkä, mutta valtavan hidas. Eikä se johdu pelkästään siitä, että bussi kiertää ihme lenkkejä ottakseen kyytiin joka hiton mummon. Lenkkejäkin kyllä tehdään, mutta ruuhkattomana aikana työmatkani voi taittaa jopa neljässäkymmenessä minuutissa, ja tähän arvioon on sisällytetty sekä bussin vaihto että kävely kotioven ja pysäkin välillä. Aamuisin ei vain ole ruuhkatonta. Liikennettä on aina. Joinain aamuina sitä on siedettävä määrä, ja joinain taas ihan saatanasti. Eikä sitä tunnu voivan ennustaa millään. Lähden joka päivä samaan aikaan, puolitoista tuntia ennen työpäivän alkua. Joinain päivinä astun työpaikan ovesta puoli tuntia etuajassa, joinain taas vartin myöhässä. Ja koskaan en tiedä etukäteen, mikä on päivän tulos.

Tiet ovat kapeita ja kiemuraisia. Lisäksi niiden varrelle on pysäköity autoja niin, että joissain paikoissa on käytettävissä vain yhden auton verran kaistatilaa. Luulin Turkua mäkiseksi kaupungiksi, mutta täällä tuntuu joutuvan kipuamaan jatkuvasti. Ruuhkasta huolimatta kaikki ajavat lujaa, ja sitten tehdään äkkijarrutus jonon perään tai liikennevaloihin. Bussit siis hytkyvät ja nytkyvät, ja olenkin alkanut kärsiä vakavasta aamupahoinvoinnista. Kaikki on melkein siedettävää, jos pääsee istumaan, mutta joskus siitä voi vain haaveilla. Joinain aamuina aivan kaikki paikat ovat täynnä, ja käytävällä seisoo vähintään kaksikymmentä ihmistä. Joka pysäkillä joku tahtoo sisään tai ulos, ja sitten seuraa tönimistä ja paikanvaihtoa, kun kaikki pyrkivät eri suuntiin. Myös niinsanotut inva- ja vanhuspaikat ovat aina käytössä, mutta toisin kuin suomessa, täällä ihmiset antavat paikkansa sitä tarvitsevalle. Ihan oma lukunsa on, kun bussiin astuu yli 40-vuotias intialainen nainen. Silloin matkustavien intialaisten keskuudessa alkaa hierarkianmukainen paikanvaihto-operaatio, koska arvon nanan on saatava istumapaikka, vaikkei muilla olisi edes missä seistä. Ja silloin mulkoillaan kaikkia "ulkopuolisia" paheksuvasti, kun kukaan muu ei tätä tunnu tajuavan. Jos bussiin taas astuu vanha brittimummo, intialaiset katsovat tehokkaasti toiseen suuntaan.

Jos sattuu saamaan istumapaikan, matkan miellyttävyys riippuu ihan siitä, kuka siihen viereen istuu. Nuoret, koululaiset ja pitkäpinnaiset työmatkalaiset ovat aina hyvä vaihtoehto. Lapset ovat ärsyttäviä, mutta siedettäviä. Hermojani koettelevat lähinnä tuhisevat keski-ikäiset naiset, joiden mulkaisuista päätellen näytän ilmeisesti vähintään sillan alta nousseelta, ja jotka yrittävät samaan aikaan sekä viedä mahdollisimman paljon tilaa että istua mahdollisimman kaukana minusta. Tällaiset naiset myös tuntuvat kuvittelevan, että heille kuuluu aina istumapaikka, riippumatta bussin ruuhkatilanteesta tai muista matkustajista. Voi olla, että olin bussissa ensin, ja että matkani on kaksi kertaa pidempi, mutta sillä ei ole heille väliä. Olen nuorempi (ja yleensä myös vaaleampi), joten minun tulisi nousta. (En tiedä miksi, mutta tämä asenne tuntuu olevan erityisen vahva tummien naisten keskuudessa. Ihan kuin olisi rasismia olla tarjoamatta istuintaan.)

Aika usein viereeni istuu joku intialainen nainen, joka nukahtaa viimeistään seuraavalla pysäkillä. Tällaiset tädit pilkkivät hytkynnän tahdissa ja alkavat jossain vaiheessa yleensä nojata vieruskaverin olkapäähän. Äkkiä nainen havahtuu, ja tajuaa olevansa oman pysäkin kohdalla. Seuraa huutamista, huidontaa ja kiireistä nyyssäköiden keräämistä. Kun olen väistänyt ja antanut tietä, nämä naiset yleensä tajuavat, että oma pysäkki onkin vasta seuraavana, ja tahtovat takaisin istumaan.
Toinen kauhuskenaario on, että viereen asettuu joku itsetietoinen ghettoleidi, jolla on valtava takapuoli. Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin, minulla ei ole mitään isoja pyllyjä vastaan (vaikken kuulukaan siihen koulukuntaan, jonka mielestä takamus on parhaimmillaan silloin, kun sitä voi käyttää puhelinpöytänä). Olen vain sitä mieltä, että on ihan turha huokailla ja mulkoilla minua paheksuvasti, jos jättimäiselle perälle ei ole tarpeeksi tilaa. Omanikin saattaa olla levenemään päin, mutta kyllä se sentään vielä yhdelle penkille mahtuu. Ei siis ole minun ongelmani, jos viereisellä tädillä on ahdasta.

Joskus käy niinkin, että hirveän ruuhkan sattuessa kohdalle kuski äkkiä luovuttaa. Bussin pitäisi aikataulun mukaan kulkea vaikkapa Brent Crossiin asti, mutta muutamaa kilometriä ennen määränpäätä kuski huomaa, että vitut tästä mitään tuu. Silloin hän vain jollain pysäkillä ilmoittaa, että bussi kääntyy tästä takaisinpäin, ja jos ei tahdo sinne mistä tuli, on parempi poistua tässä. Silloin ei auta kuin toivoa, että oma määränpää on kävelymatkan päässä, eikä tarvitse jäädä odottamaan seuraavaa, vittuuntunutta kuskia.

Uusi maanantai

Olen valmis aloittamaan työviikon numero kaksi. Itse asiassa olen ollut valmis jo melkein puoli tuntia. On näemmä mahdotonta päästä töihin sopivaan aikaan - sitä on joko puoli tuntia ajoissa tai myöhässä. Jälkimmäinen vaihtoehto aiheuttaa stressin, joka pilaa helposti koko päivän, joten olen luovuttanut ja alkanut nousta puoli tuntia aikaisemmin voidakseni juoda rauhassa kaakaota ennen kuin työpäivä alkaa.


Tänään on uuden teemukini ensimmäinen työpäivä. Olen kyllästynyt eloonjäämistaisteluun joka vallitsee niiden välillä, jotka tahtovat käyttää niitä kahta ei-kenellekään kuuluvaa teekuppia. Olen myös kyllästynyt kiukkuisiin katseisiin, kun vahingossa käytän jonkun mun omaa. Sitä paitsi tee maistuu paremmalta, kun sen juo nätistä kupista. Se myös maistuu paremmalta, jos sen tekee rauhassa kattilassa. Minusta tuntuu, ettei vuokranantaja uskonut tätä selitystä aamulla, mutta en vaan kehdannut sanoa, etten tahdo käyttää vedenkeitinstä, koska se on niin ällö. Metallinen lämmitysjuttu sisällä on ruostunut ja sisäpuolen kulunut muovipinta rapisee kuppiin mukaan. Se ei voi olla terveellistä. Eikä ihan oikeasti maistu kovin hyvältä.

Lempityöni tähän mennessä on ollut sekoittaa keskenään erivärisiä avaimenperiä ja laittaa ne sitten kulhoon tarjolle. Homma, jossa saa kaikessa rauhassa meluta ja sotkea. Mutta nyt menen tekemään jotain niinkin tylsää kuin järjestämään hyllyjä.

Löytöretki

Pulinaa riittää nyt, kun kirjoitusmahdollisuudet ovat vähän aikaa olleet rajallisemmat. Tahdoin vain jakaa kanssanne muutaman eilisistä löydöistäni. Tiedän, rahaa ei ole liikaa, ja sitä pitäisi säästää, mutta kun tämä oli ensimmäinen ostosretkeni Lontoossa. Uskon ansainneeni sen, enkä edes ostanut mitään kovin kallista. Ja hauskaa oli, paitsi se, kun piti jättää kauppaan niin paljon hienoja ja ihania juttuja. Päätin kuitenkin yrittää ostaa vain sellaista, johon ihan oikeasti rakastun. Päätöksestä saa tietenkin luistaa sellaisissa tapauksissa, että oikeasti tarvitsen jotain. Tarve, mikä ihana tekosyy.

Topshop

Dorothy Perkins

Kävin kenkäkaupassa (Schuh) etsimässä uusia tossuja, mutta päädyinkin ostamaan kassin. Oli pakko, varsinkin kun se maksoi vain kaksi puntaa. Teksti olkoon varoituksena paitsi uteliaille kissoille, myös niiden seuralaisille. Jos uteliaisuuden aiheuttama ärsytys johtaa veritekoihin, saattaa siitä joutua pulaan.

David and Goliath

Tatty Devinen kissasormus. Saatavissa oli myös rannerenkaita, mutta tämä oli hieman käytännöllisempi ja budjettiystävällisempi valinta...

Varsinkin, kun tein siitä kaulakorun yhdistämällä River Islandin "rukousnauhaan". Hei hei Jeesus, tervetuloa kissa. Rakastuin ketjun väriin, taustana se kuuluisa huoneeni sininen seinä.

River Islandin mahtavan kaulaliinan nähdessäni muistin taas olevani avaruusfani. Ja silloin kun piirrän raketteja ja planeettoja, ne ovat juuri tuollaisia. Tämä tulee tarpeeseen, kun sade ja tuuli palaavat kaupunkiin. Toivottavasti eivät silti ihan vielä.

Kokolattiamatto ja huone

Minä asun Pohjois-Lontoossa, suhteellisen rauhallisella ja hyvin puistoisella alueella. Täällä ilmeisesti asuu keskituloista ja köyhempää väkeä, sillä kaikki on vähän rapistuvaa ja ränsistynyttä. Mikään ei silti ole oikeasti rikki, ja ihan puolen kilometrin päästä voi löytää todella hienoja taloja rauta-aitoineen ja suihkulähteineen. Itse kyllä pidän tästä käytetystä fiiliksestä paljon enemmän.

Talo on osa tiilitalojen riviä, josta oma sisäänkäynti löytyy vain eriväristen ovien ansiosta. Ovessa on kaksi lukkoa, ovisilmä ja sisäpuolella lappu, jossa kielletään avaamasta, mikäli joku koputtaa. Itse asunto on kaksikerroksinen ja melkoisen kapea. Siinä on kolme makuuhuonetta, kaksi kylppäriä, olohuone, pieni keittiö ja vielä pienempi eteinen, josta pääsee rappusia pitkin yläkertaan. Minulla on pääsy yhteen makuuhuoneeseen, keittiöön ja yläkerran kylppäriin. Tämä pieni reviiri riittää mainiosti, enkä hiippaile yleisissä tiloissa, ellei ole tarvetta.


Keittiötä lukuunottamatta kaikissa huoneissa on kokolattiamatto. Jopa kylpyhuoneessa, joka mielestäni on vähintäänkin epäilyttävää. Suihkussa käydään kyllä kylpyammeessa seisten, mutta silti vettä roiskuu aina ympäriinsä, eikä matto kuivu koskaan kokonaan. En tahdo edes ajatella, mitä sen alla muhii. Jotain tappavaa ja vihreää luultavasti. Keittiössä taas on kylmä ja tahmea lattia, eikä sinne voi mennä ilman villasukkia. Harkitsen tohveleiden hankkimista, kerrankin olisi hyvä syy käyttää sellaisia. Kaikki on hieman nuhruista ja kulunutta, ja alakerta haisee pinttyneelle tupakansavulle. Nyt kun vuokranantaja on palannut kotiin ja polttaa sisällä, minun täytyy pitää huoneeni ovi kiinni, ettei haju luikertelisi tänne. Tilanne on silti ihan siedettävä, koska yleensä hän polttaa suljetun oven takana olohuoneessa. Myös keittiössä on tuhkakuppi, mutta luojan kiitos en ole vielä nähnyt kenenkään käyttävän sitä.

Huoneeni on asunnon pienin, mutta en minä paljon tilaa tarvitse. Täällä on sänky, pieni lipasto, kaksi hyllyä seinällä, kaksi tuolia, pyykkikori ja lipaston takana taittopöytä. Lipaston päällä on pieni televisio ja pino jonkun jättämiä kirjoja. On myös vaatekomero, mutta saadakseni oven kokonaan auki, minun olisi siirrettävä sänkyä (eikä vain vähän, vaan kokonaan pois paikaltaan, ja sitten tietenkin takaisin). Yritän siis tunkea kaiken tavaran lipastoon ja kurkottaa takkini komeron ovenraosta.

Huoneeni seinät ovat kirkkaansiniset, lipasto, ovi ja verhot valkoiset. Värien aiheuttamat suomalaisuusmielikuvat hymyilyttävät. Pidän seinien väristä hirveästi, tunnen itseni energisemmäksi kuin valkoisten seinien ympäröimänä. Tahdon joskus isona makuuhuoneen, jossa on kirkkaanväriset seinät.


Sänky on puinen runko, jonka päälle oli nostettu kaksi paksua jousipatjaa. En ole koskaan ymmärtänyt jousipatjoja, eikä vähiten sen vuoksi, että ihmiset jotka käyttävät sellaisia, eivät ole koskaan tuntuneet kuulleen petauspatjoista. Vaikka kuinka makaisi paikallaan ja tasaisesti, joku jousi painaa aina ikävästi lapaluiden välissä tai lantion kohdalla. Kahden patjan keko taas oli ihan hirveän pehmeä, ja joka kerta kun käänsin kylkeä, meinasin kierähtää pettävän laidan yli. Ensimmäisen yön jälkeen nostin toisen patjan nojaamaan sängyn takana olevaa seinää vasten, ja peitin sen sängyn alta löytyneellä viltillä. Toisen viltin taas improvisoin petauspatjaksi taittelemalla sen kolminkerroin ja peittämällä aluslakanalla. Nyt sänky on sopiva ja lämmin, ja muistuttaa ulkoisesti sohvaa. Silti selkäni on aamuisin kipeä, ja kaipaan kotona olevaa vaahtomuovipatjaa.

Vuokranantajani on hirveän mukava nainen, joka asuu tässä samassa asunnossa. Vaikka tapasimme ensimmäistä kertaa tänään aamulla, olemme jo käyneet pitkän keskustelun ilmastonmuutoksesta, lamasta ja työtilanteesta. Hän on myös luvannut auttaa ihan minkä ongelman kanssa tahansa ja kehotti kysymään aina jotain ihmetellessäni. Minun vain täytyy muistaa sammuttaa kaikki sähkölaitteeni, irrottaa töpselini ja kääntää pistorasioiden virtakytkimet off-asentoon, erityisesti öisin, sillä hän pelkää kamalasti tulipaloa. Ei se mitään, täytyy vain yrittää muistaa. Täti myös lupasi, että keittiön hanaan saa lämmintä vettä. Sitä pitäisi kuulemma normaalisti tulla, mutta tämän viikon olen kyllä joutunut pesemään astiani pelkällä kylmällä. Ajattelen silloin aina sitä, mitä yläasteen köksänopettajani mahtaisi tästä tuumata. Hän kun aina piti pitkiä luentoja lämpimän veden ja riittävän saippuan täkeydestä mitä bakteerien tappamiseen tulee.


Tällä hetkellä pienessä maailmassani on sotkuista. Kun sotku on saatu aisoihin ja seinälle koristeita, aion jakaa tietoa huoneestani myös kuvallisesti.

Viikon vitutuskertymä ylittynyt

Wohoo, pystyn käyttämään nettiä! Kyseessä oli ilmeisesti jokin hyvin yksinkertainen homma, ja jos ymmärsin turbaanipäisen miehen intia-aksenttia oikein, se liittyi jotenkin tilini aktivoimiseen. Asia, jonka liittymän myyjän olisi pitänyt kertoa minulle heti ekana, ja jos ei hänen, niin ainakin sen skotin, joka neuvoi minua 40 minuuttia pystymättä kertomaan jotain näin yksinkertaista. Kun netti alkoi toimia, siinä oli kuitenkin päällä jonkinlainen "aikuissisällön esto", joka blokkasi kyllä kaikkea muutakin, kuin aikuisviihdettä. Sen pois kääntäminen itse oli mahdotonta, ja koska en omista luottokorttia enkä ole kirjoilla tässä osoitteessa, homman sai hoidettua vain reissulla kauppaan.

Tänään pystyn vihdoinkin käyttämään myös Bloggeria. Ei se vaatinutkaan kuin reissua kahteen operaattorin liikkeeseen, puhumista kolmen asiakaspalvelijan kanssa ja kolme passintarkastusta, jotta voisin todistaa olevani yli kahdeksantoista. Lopulta joku puhelinpalvelun tyyppi, jolle myyjä nro 2 soitti liikkeestä nro 2, koska ei itse päässyt käsiksi tietoihini, vakuutti poistavansa 'Content Lock'-systeemin asetuksestani. Kunhan vain lupaan, etten päästä ketään alle 18-vuotiasta käyttämään konettani, ellei asetusta ole kytketty takaisin päälle. Vakuutin, ettei se tuota ongelmaa, mutta koska olen luontainen vastarannankiiski, totaalisen vittuuntunut tästä byrokratian määrästä ja vastustan sensuuria, harkitsen illalla vieväni koneeni kadunkulmaan ja tarjoavani kaikille alle kahdeksantoistavuotiaille mahdollisuuden katsella mahdollisimman sopimatonta materiaalia. Esim. omaa valokuvablogiani.

Koko nettiyhteys-säätö on ollut varsinainen "pain in my you know where", kuten aina kohtelias ja poliittisesti korrekti mentorini asian ilmaisisi. Toivon, että säätö on nyt ohi, ja jos ilmenee, ettei homma vieläkään toimi, harkitsen todellakin nettiselibaattia.

Helpotus

Eilen olin ensimmäistä kertaa pubissa. Australialainen työkaverini Sophie kysyi, tahtoisinko lähteä yhdelle, ja mitäpä muuta minä iltaisin tekisin. Niinpä menimme Sophien ja Michaelin kanssa lähimpään, joka sattui olemaan irkkupubi. Söimme ranskalaisia (ne olivat hy-vi-ä), joimme olutta (paitsi minä, mutta onneksi sieltä sai Magnersia) ja juttelimme. Lähinnä Suomen, Australian ja Brittanian eroista. Se oli hauskaa, ja pidän molemmista tosi paljon. Tuntui vaan hassulta kuunnella valituksia oluen korkeasta hinnasta, kun yhden tuopin (pint) sai kolmella eurolla. Kehotin heitä olemaan tulematta Suomeen ryyppäämään.

Koko viikon on ollut hirveä stressi ja kiire, uusia asioita ja tuhottomasti järjestettävää. Eilen illalla pubista lähtiessäni tunsin itseni ensimmäistä kertaa rennoksi ja iloiseksi. Tuntui, ettei mikään paina erityisemmin. Stressi ei ole palannut tähän aamuun mennessä, ja onneksi on perjantai, joten saan levätä pian vähän lisää. Ensi viikko ja varsinkin sitä seuraavat ovat varmasti helpompia, kun kaikki käytännön järjestelyt tulevat pikkuhiljaa tutuiksi.

Nimikirjaimet

Tänään on neljäs työpäiväni. Käytännössä varjostan koko ajan mentoriani Michaelia, ja yritän samalla opetella juttuja. Kaikki uudet opiskelijat aloittavat tällä viikolla, joten pääasiassa joudun neuvomaan sisäänkirjautumisasioissa ja tekemään uusia salasanoja. Vanhat opiskelijat palaavat ensi maanantaina, silloin se kiire kuulemma vasta alkaakin.

Salasanat rakentaa joku systeemiin rakennettu randomgeneraattori, eikä niitä voi itse valita tai vaihtaa. Ainoastaan painella nappulaa niin kauan, että saa sellaisen, jonka kehtaa antaa opiskelijalle. Sana muodostuu kuudesta kirjaimesta (yleensä kuusikirjaimisia sanoja) ja kahdesta numerosta. Osa on selkeitä ja helppoja muistaa, mutta toiset taas aiheuttavat kulmakarvojen taukojumppaa. Opiskelijat ovat yleensä ihan tyytyväisiä sellaisiin kuin London75, Caesar12 tai Colour97. Jos salasanaksi osuu Saliva69, Stalin15 tai Racial55, yritän yleensä uudestaan. Tähänastinen suosikkini on ehdottomasti Ashore69. Välillä on kertakaikkisen vaikea pitää pokkaa salasanaa vaihtaessa. Ongelmia muodostaa myös se, etten ihan aina hiffaa, mikä voi olla jonkun toisen mielestä tyhmää ja loukkaavaa. En ainakaan, jos en tiedä opiskelijan taustaa tai en kiireessä ehdi ajatella mokomia.

Tässä yliopistossa opiskelee ihmisiä kaikkialta maailmasta. Eri kansallisuuksiin, kieliin ja aksentteihin törmää minuutin välein. Tuntuu hassulta, että kaikilla on vaikeuksia mun nimeni kanssa, kun on päivittäin käsittelee sellaisten henkilöiden kortteja, joiden nimi on vaikka Swahomililu Oragawalu tai Karamia Honey Awundzugu. Esimerkit elävästä elämästä. Äsken autoin jotain Tiinaa, joka on ensimmäinen tapaamani suomalainen täällä. Se oli hauskaa, vaikka olikin vaikeuksia kääntää aivot englannista suomeksi niin nopeasti.

Lontoossa on monta ihmeellistä asiaa: se kuuluisa kohteliaisuus

Pomoni kuulutti eilen suureen ääneen, että minun ei pitäisi syödä suklaakakkua, koska se ei ole minulle hyväksi.
Suomalaisen reaktio: "Hitto soikoon, se sanoi mua just läskiksi. Kuinka se kehtaa?"
Mutta en sanonut sitä ääneen. Totesin vain rauhallisesti, ettei kakusta silloin tällöin ole haittaa, koska eksyn edelleen joka päivä ja joudun kävelemään kilometrikaupalla päivittäin löytääkseni kotiin, joten kuntoilupuoli on hoidossa.
Kommentti tuli ihan puun takaa, ja kuulosti vähän hassulta sellaisen naisen suusta, jolla on kiloja vähintään yhtä paljon kuin minulla, ja kädessä sipsipussi, jota kutsuu lounaaksi.

Skotti-asiakaspalvelija ei koskaan soittanut.
Uudelleenasensin nettitikun ihan itse, mutta se ei vieläkään toimi.
Olen liian väsynyt ajamaan taas 2,5 tuntia bussilla päästäkseni takaisin ostoliikkeeseen, joten hoidan asian viikonloppuna. Tule jo, lauantai!

PS. Kiitos kaikkien kommenteista! En vaan voi vastata niihin vielä, koska työpaikan netti jostain syystä blokkaa kommenttilaatikot, enkä osaa muuttaa asetuksia.

Lost and Found

Kaikki on pikkuisen sekavaa. Tai itse asiassa vähän enemmänkin. Pelkästään käytännön asioiden hoitaminen vie kamalasti aikaa ja energiaa. Bussien käyttö on hankalaa jo silloin, jos ne toimivat niin kuin niiden pitäisi. Yleensä ne eivät toimi, joten hankaluusaste nousee heti pilviin. Olen hukannut paitsi käsitykseni ilmansuunnista, myös käsitykseni vasemmasta ja oikeasta. Koska liikenne ajaa näkökulmastani väärään suuntaan, olen ihan sekaisin. Mutta eilen eksyin enää kerran. Se on suurta edustystä kun ottaa huomioon, että sunnuntaina tein sen yhdeksän kertaa.

Muuten kaikki menee oikein hyvin. Töissä kaikki ovat kauhean kilttejä ja avuliaita. Kielen kanssa ei ole suurempia ongelmia, ja heti kun totun kaikkiin systeemeihin, energiaa jää johokin muuhunkin kuin nukkumiseen. Älköötten siis yhtään huoliko, kyllä minä täällä pärjään. Vaikkei mitään kuuluisikaan.

Nyt sain sentään käyttäjätunnkset yliopiston tietokoneille, joten voin käyttää nettiä täällä. Se vei pari päivää, koska turvapalvelujen piti ensin selvittää henkilöllisyyteni ja taustani. En tiedä, soittivatko ne Supolle vai mitä, mutta tästä tarkastuksesta ei voi laistaa. Security on kuulemma hyvin nihkeä antamaan tunnuksia kenellekään, etteivät ne joudu väärinkäytetyiksi. Sinänsä huvittavaa, kun ottaa huomioon, että minulla on pääsy vain kirjastotietokantaan, ei valtionsalaisuuksiin. Samaa jahkaamista joutui kestämään kulkukortin kanssa. Vierailin ainakin viidesti "päämajassa", turvatoimiston tiloissa. Tai lähinnä oven takana, koska sisään ei päästetä ketään ilman vartijamerkkiä. Siellä vakavan ja kopean näköiset sedät seisovat siisteissä puvuissa ja turvaliiveissä. Niillä on kaikilla taskulamppu, jota ilmeisesti voi käyttää myös pamppuna, mutta lampun koko vaihtelee. Epäilen, että sen perusteella voi päätellä aseman hierarkiassa.

Yritin saada netin myös huoneeseeni hankkimalla paikallisen mokkulan. Käytön luvattiin olevan helppoa ja nopeaa. Ja kyllä se varmaan olisikin, jos saisin homman ollenkaan toimimaan. Saan yhdistettyä internetiin, mutten siirryttyä nettisivuille. Tästä tuskastuneena soitin asiakaspalveluun, jossa ystävällinen mutta hirveällä aksentilla puhuva skotti avusti minua asian kanssa. Tai yritti, mutta ei siitä mitään hyötyä kyllä ollut. Lähinnä hän käski käynnistämään uudelleen, irrottamaan ja uudelleen kiinnittämään mokkulan, asettamaan aloitussivuksi Googlen ja sitten tavaamaan noin sata kertaa, miten kirjoitan sanan google. Sanottakoon, että olin jo yrittänyt yksin näitä kaikkia (tavaamista lukuunottamatta). Lopputulos oli, että neljänkymmenen minuutin kuluttua poika käski poistamaan asennuksen. "Soitan sulle huomenna uudestaan, niin asennetaan se yhdessä uudelleen." Ilmeisesti frustraatio paistoi äänestäni, sillä hän lohdutti toteamalla, että ainakin olin ehtinyt jo tottua hänen aksenttiinsa.

Jos olisi nettiyhteys ja pre-paid, jota sitäkään en ole vielä vastoinkäymisten vuoksi onnistunut hankkimaan, yhteydenpito olisi helpompaa. Ja tällöin myös hämmennys ja toisinaan iskevä paniikki helpottaisivat. Muuten en ole vielä ehtinyt suuremmin ikävöidä, sillä olen liian kiireinen yrittäessäni selvitä päivittäisistä toimistani.

Raportti ilmatilasta

Lentomatka meni kaikin puolin hyvin, vaikka turvatarkastuksen jälkeen iskikin äkillinen jännitysaalto. En ole lentänyt vuosiin, enkä olisi halunnut nytkään. a) se on epäekologista b) epäekologisuutensa vuoksi se on epäeettistä ja c) muuten vain epäilyttävää. En pelkää lentämistä, mutta inhoan sitä. Tuntuu sekä kummalliselta että tyhmältä olla alumiinista rakennetussa, 800 km tunnissa liikkuvassa möykyssä, joka lentää liikkumattomien siipien avulla. Vaikka veljeni lohduttikin matkalla kentälle, että ”lentokoneessa on suihkumoottorit, jotka pauhaa täydellä voimalla eteenpäin, joten se ei vaan ehdi pudota.” Onneksi jäi käsittelemättä sellainen täysin hypoteettinen tilanne, jossa moottorit syystä tai toisesta pysähtyvät.

Sain ikkunapaikan, juuri siiven kohdalta. Siinä oli hieman epämiellyttävää se, että pyörien kolinan saattoi tuntea jalkapohjia vasten. Kerrassaan hermostuttavaa. Mutta tahtoisin kyllä osoittaa kunnioitusta sille, joka keksi painetta tasaavat lentokorvatulpat. Yleensä korvissani naksuu ja poksuu kivuliaasti sekä laskun aikana että viikkoja jälkeenpäin, mutta nyt en tuntenut kerrassaan mitään.

Istuin samalla rivillä kahden suomalaisen tytön kanssa, jotka olivat matkalla Lontooseen opiskelemaan. Keskipaikan tytöllä oli edessään vuoden vaihto, käytäväpaikkalaisella kolmen vuoden opinnot. Keskustelimme matkatavaroista, ja siitä, kuinka laukku on mahdotonta saada alle kahdenkymmenen kilon. Toisella oli mukana 30 kiloa, vaikka hän oli menossa Suomeen käymään seuraavan kerran kahden viikon päästä. Käytäväpaikan tyttö taas totesi laukkunsa painavan viisi ylikiloa lähinnä siksi, että se on täynnä kirjoja. ”Kirjoja?”, toisti keskipaikan tyttö hämmästyneellä äänellä avatessaan Chanelin puuterirasiaa. ”Niin, kirjoja. Sieppari ruispellossa, Tuntematon sotilas, seitsemän veljestä…ja tää ei mahtunut enää laukkuun, niin sen on pakko matkustaa taskussa”, totesi toinen kiskoessaan takkinsa taskusta Supernaiivin. Tunsin heti suurta sympatiaa ja yhteenkuuluvuutta. Minun laukkuni ylipaino kun johtui lähinnä siitä, etten osannut päättää, hylkäänkö Rikoksen ja rangaistuksen vai Murakamin Suuren lammasseikkailun.

Loppuvaiheessa keskimmäistä tyttöä alkoi pelottaa lentäminen. Oli vaikea pysyä rauhallisena, kun toinen oli melkein hysteerinen. Käytäväpaikan tyttö lohdutti meitä kertomalla, että hänelläkin on irrationaalisia pelkoja. ”Mä pelkään ihan hysteerisesti valaita. Mä en voi katsoa edes kuvaa valaasta ahdistumatta. Ne on vaan niin inhottavia.”

Lentokentällä jännitin ensin passintarkastusta (koska pelkään viranomaisia), sitten matkalaukkuhihnalla (koska Möhkön matka koneesta tuntui kestävän ikuisuuden) ja vielä tullissa (koska olin varma, että olen vahingossa kuljettanut jotain kiellettyä ja joudun pulaan). Jännitystä ei helpottanut perässä hiippaileva tullimies, joka ei pysäyttänyt mua ennen kuin käännyin ja mulkaisin sitä kysyvästi. Se tahtoi tietää, mistä tulen, ja vastauksen kuullessaan totesi vain, että ”okay then, go ahead.” Tärisin varmaan kymmenen minuuttia jälkeenpäin.

Sitten oli edessä liian pitkä metromatka, hämmentävään paikkaan piilotetun taksitoimiston etsintä ja saapuminen nuhruisen tiilitalon pienimpään huoneeseen. Talosta ja huoneesta on kerrottava lisää myöhemmin, sillä nyt on kesken ensimmäinen työpäivä, jaloissa painavaa ja vatsassa nälkä. Kun saan yliopiston tunnukset, kaikesta tulee helpompaa. Se vaan vie jonkun aikaa.

Hyvästi, Möhkäle!

Satutin selkäni ja hermoni jo lyhyellä junamatkalla. Molemmista vaurioista syytän matkalaukkuani, jonka sisko tuttavallisesti risti Möhkäleeksi. Epäilen olleeni huvittava näky työntäessäni sitä pitkin asemalaituria. Kyllä, työntäessäni, vetäminen kun kävi liian hankalaksi. Oma lukunsa sitten on käsitavarat sisältävä Pikkumöhkäle, joka sekin painaa yhtä olkapäätä ajatellen ihan tuhottomasti.

Kirkkonummella päädyin vaihtamaan laukkua. Uusi on hieman pienempi, eri muotoinen ja helpompi vetää. Pakkasin siihen ihan saman määrän tavaraa, mutta ilmeisesti laukun lähtöpaino on eri, koska vaaka näytti 21.4 kiloa. Kun tuntia myöhemmin kävin kiukkuisena purkamaan tavaroita (poistin yhden kirjan, sateenvarjon ja suklaalevyn), laukku painoikin äkkiä 19 kiloa. Ladoin kaiken takaisin, 19.5 kiloa. Suoraan sanoen en luota vaakaamme pätkääkään. No antaa olla, jos laukku jää ylipainoiseksi, kiroilen sitä sitten kentällä.

Lähtöjä

Poikaystäväni Esko Mörkö (ja tämä peitenimi ei sitten ole minun keksimäni, mutta herra vaatimalla vaati, että juuri sitä on käytettävä) antoi minulle läksiäislahjaksi pussillisen suklaasilakoita. Niitä on kolmetoista, yksi jokaista viikkoa kohti. Aion pitää silakkapäivän joka perjantai. Lisää suklaata ja muuta hyvää sain parhaalta ystävältä, joka kävi äsken tuomassa herkkupussin. Voin siis muistella Suomea karkkeja mussuttaen.

Itse jätin jälkeeni sijaisen, joka hoitaa kotityöt (luultavasti innokuus ja lopputuloksen taso ovat ihan samaa luokkaa kuin minun itse häslätessäni) tai ainakin vastaanottaa valitukset poissaoloni aikana. Jätin sille avuksi vakiorepliikkini, jolla kuitenkin vastaisin kaikkeen kihinään. Yhdennäköisyys on suorastaan selvä, sijaisella on kissankellokin kaulassa. Ihan niin kuin minulla nyt.

Nyt alkaa olla jo kiire junaan. Tänään kohti Kirkkonummea, huomenna jo lennetään.

PS. Herra Mörön uuteen iPhoneen on nyt asetettu Lontoon aika, säätiedot ja GoogleMapsin karttaan nasta asuintaloni kohdalle. Söpöä, joskin samalla vaikuttaa varsin asiantuntevalta alulta stalkkausuralle.

Pähkinöitä oraville

"Mua vähän harmittaa, että kirjamessut jää väliin tänä vuonna. Mä olisin halunnut viedä sut Helsingin messuille, antikvariaattipuolelle. Siellä on paljon vanhoja kirjoja ja sarjakuvia. Sä olisit ollut ihan pähkinöinä."
"Ei, ne olis pähkinöinä ja mä olisin orava. Mä hamstraisin niitä onttoon puuhun talven varalle. Oravillahan on aina talvivarasto."

Kilokaupalla

Laukku on nyt pakattu. Yllätyin, kun se onnistui ensimmäisellä yrittämällä. Olin kasannut sängylle noin kahden matkalaukun kokoisen kasan tavaraa, mutta viikkaamalla ja järjestämällä koko läjä asettui laukkuun. Siellä ovat nyt kumisaappaat, kirkkaankeltainen sadetakki, pihtejä ja korutarvikkeita, kilon verran koruja ja läjä mustia vaatteita, koska niitä on helpoin yhdistellä toisiinsa. Viime hetkellä heitin mukaan punavalkoisen mekon, koska mustuus alkoi liikaa ahdistaa. Kun kaikki oli laukussa, tilaa oli vielä jäljellä. Hain kasan kirjoja ja karttoja, pakkasin ne. Jotain tuntui unohtuneen. Löysin sängyltä kasan pikkuhousuja, jotka myös täytynee ottaa mukaan. Jätin pingviinikuvioiset kalsarit päälimmäisiksi ilahduttaakseni tullimiehiä.

Kikkailin laukkuni vaa'alle, enkä ollut uskoa silmiäni. 18,9 kiloa, olin varautunut pääseväni näinkin keveisiin tuloksiin vasta viidennellä pakkauskerralla. Laukusta puuttuu vielä yksi villapaita, mutta on tuolla sellaistakin tavaraa, jonka kestää tarvittaessa ottaa pois. Aion punnita perjantaina uudestaan, ja tehdä sitten tarvittavat muutokset.

Koepakkasin myös käsimatkatavarat. Painoraja on 8 kiloa, pelkästään tietokoneeni johtoineen painaa 3,3. Sen lisäksi ahdoin laukkuun vielä yhden kirjan, läjän lääkkeitä ja lääkärin kirjeen, jossa hän todistaa minulla olevan tarve kuljettaa näitä lääkkeitä rajan yli. Mutta vain 91 kappaletta jokaista, ei yhtään enempää. Vietin kauan laskien valkoisia pillereitä, enkä ole ollenkaan varma, onko tulos oikea. Tämäkin laukku jäi vajaapainoiseksi, lopputulos 6,6 kiloa. Stressi helpotti kovasti, sillä tavaroita siirtelemällä saan varmasti mukaan kaiken tarvittavan. Ja jos jotain unohtuu, se ei toivottavasti ole mitään tärkeää. Vähemmän tärkeitä saa aina uusia.

Pakatessa iski suru, tajusin olevani oikeasti lähdössä. Piti keittää teetä, että rauhoituin, ja keittiössä sitten alahuuli sentimentaalisesti väpättäen mietin, että tätäkään teepannua en tule näkemään seuraavaan kolmeen kuukauteen. Onhan meillä hieno teepannu, hienoin minkä olen nähnyt, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan itkun arvoinen. Itkin myös ikkunasta näkyviä puita ja superpallokokoelmaani. Puhumattakaan vieruskaverista. Se kuitenkin lupasi, että kaikki menee lopulta ihan hyvin. Kun protestoin, että sä sanot aina noin, vastasi hän kysymyksellä.
"Olenko muka ollut joskus tässä asiassa väärässä?"

Tilattu: yksi seikkailu

Viikon kuluttua avaan silmäni suurensuuressa kaupungissa. Joskin sellaisella laidalla kaupunkia, että jos valokuvia alueelta on uskominen, suuruus ei näy kovin kauas. Päästäkseni tuolle laidalle kaupunkia minun on löydettävä valtavalta lentoasemalta aukko, josta pääsee metroon. Minua on neuvottu istumaan metrossa puolitoista tuntia, sitten oikean aseman pitäisi olla kohdalla. Puolitoista tuntia! Se tuntuu aika pitkältä ajalta kissalle, jonka kotimaassa on olemassa yksi metrolinja, ja sekin päästä päähän puolen tunnin matka. Minkäköhän värisiä metrojunat siellä ovat? Onko penkit järjestetty looseiksi niin kuin Pariisissa, vai ripoteltu riveiksi pitkin reunoja, kuten Pietarissa? Tämä on viidennen kaupungin metro, jolla matkustan, ja ensimmäinen, josta pitäisi selvitä ihan yksin.

Viikon kuluttua edessä on kolme kuukautta eloa ja oloa suurensuuressa kaupungissa. Kolme kuukautta työharjoittelua suurensuuressa kirjastossa. Paikassa suuren yliopiston kampuksella, jota kutsutaan hienostelevasti "oppimisresursseiksi". Joku ystävällinen naisihminen lähetti minulle kartan kampuksesta, jotta löytäisin perille. Karttaan on merkitty ainakin kaksi kirjastoa, enkä ole ihan varma, kummassa minua odotetaan. Pakko myöntää, että hieman jännittää. Varsinkin, kun alkuun pelkkä kaupassa käyminen tai bussilla ajaminen on haaste ja seikkailu. Toisaalta, juuri siksihän päätin lähteä. Koska tahdon haasteita ja seikkailun. Mutta sellaisen sopivan ja omankokoisen, ei liian suurta ja pelottavaa, kiitos.

Viikon kuluttua luultavasti vihdoin tajuan tämän kaiken. Olen suunnitellut tätä matkaa vuoden verran, ja puoli vuotta sitten hakemukseni hyväksyttiin. Silti en pysty sisäistämään, että olen viikon kuluttua siellä. Luultavasti todellisuus iskee tajuntaan vasta lentokoneessa, tai viimeistään silloin, kun yritän epätoivoisesti löytää sitä metroaukkoa. En millään pysty arvioimaan, miltä silloin tuntuu. Varmaa on vain se, että siinä vaiheessa on myöhäistä katua, joten on pakko tassutella eteenpäin.