Kissanpäivä

Kun tulin äsken töihin, pöytäni oli kuorrutettu kaikenlaisella kiiltävällä ja värikkäällä. On hopeanvärisiä nauhoja joissa toivotetaan hyvää syntymäpäivää, violetti lippunauha ja takaseinällä jopa roikkuu hopeanvärinen häkkyrä, joka muistuttaa lähinnä oviverhoa. Sinällään luova ratkaisu, koska minulla ei ole omaa ovea. Lisäksi pöydälläni on 7 ilmapalloa, ja katossa sen yläpuolella roikkuu kolme. Jouduin kaivamaan hetken, ennen kuin löysin tietokoneeni kaiken koristeen alta. Sain myös kortteja sekä ilmapallokuvioituja lautasliinoja ja kertakäyttöastioita. Pomoni sanoi ostaneensa ne, jotta voin viedä jotain kotiinkin ja pitää afterpartyt sitten siellä.

Ja kakku. Pöydälläni oli ihan oikea, valkoinen, tähtikuvioitu kakku. Ja kolmetoista eriväristä kynttilää, joiden liekit ovat aina kynttilän väriset. Sitä ei kukaan tosin ehtinyt huomata, sillä kynttilät piti puhaltaa nopeasti, ettei palohälytin laukea. Miespuolinen työkaveri (se sama joka on ennenkin yllätetty taustalla mutisemassa kaikenlaista), jupisi jotakin siitä, kuinka ei ikinä uskoisi, kuinka persoja kirjastotädit ovat makealle. Koskaan ei jätetä käyttämättä tekosyytä syödä kakkua. No, minun mielestäni se on aivan oikea elämänasenne, joten jupisijat jupiskoon itsekseen.

Kaikki käyvät tivaamassa, olenko jo soittanut vanhemmilleni, olenko saanut tekstiviestejä ja enhän nyt näin syntymäpäivänäni ikävöi liikaa kotiin. Kaikki tuntuvat olevan huolissaan siitä, että minulla olisi kurja syntymäpäivä koska olen kaukana läheisistäni. Hei, minähän sain kakun! Ja Sophie on luvannut viedä minut tänään syömään, sain häneltä lahjankin. Muutenkin tämän päivän takia tunnutaan nähneen vaivaa. Ihan hassua, koska en yleensä juhli syntymäpäivääni mitenkään suureellisesti. Enkä ollut viime vuonnakaan vanhempieni luona, vaikka asuin sentään silloin samassa maassa. Tämähän on siis kahdeskymmeneskolmas, ei kolmastoista syntymäpäiväni, ei siitä enää tarvitse tehdä niin suurta numeroa. Ja joo, on minulla ikävä kotiin (varsinkin, kun minulle luvattiin, että lahja odottaa...) mutta kohtahan minä olen siellä. Sitten voidaan pitää toiset bileet. Nyt on kiire syömään kakkua, ei ehdi murehtia turhia.

Oma osuuteni juhlinnasta on suomalaisilla karkeilla täytetty laatikko, josta makeannälkäiset työkaverit käyvät hakemassa syötävää. Ratsasin nimittäin sunnuntaina laatikkoni ja löysin kaksi levyä suklaata, puolitoista levyä salmiakkisuklaata (tähän ei siis ole laskettu sitä, jonka sain postissa syntymäpäivälahjaksi, sen aion syödä ihan itse), sinisiä marianneja ja vähän salmiakkia. Laitoin kaiken esille, koska olisihan se hieman noloa palata Suomeen Fazeria kassissa, ja edes minunlaiseni sokerirotta ei selviä mokomasta määrästä parissa päivässä (listassa ei ole siis mainittu kaikkea englantilaista suklaata, jota minulla myös on laatikoissani). Olen jo yllättänyt ensimmäisen, joka sylkäisi salmiakkinsa roskikseen, mutta aika moni on tykännyt. Ilmeet vaan ovat hauskaa katseltavaa, kun kohteliaaksi kasvatettu ihminen yrittää olla irvistämättä julkisesti saatuaan makean sijasta suuhunsa jotain ihan muuta.

Lähtölaskenta

Kirjoitin juuri seitsemäntoista postikorttia. Merkkejä riittää vain seitsemään, joten edessä on vielä yksi tuskallinen reissu postiin. Myös kolme osoitetta ovat hukassa (Helinä rakas, tiedän että tämä on jo kolmas kerta, mutta voisitko mitenkään olla kiltti ja tekstata omasi vielä kerran? Syytän puhelintani, se hukkaa viestejä. Ja numeroita). Jos unohdin jonkun, joka odottaa korttia, niin olen hirveän pahoillani. Lähetin kaikille osoitekirjassa oleville ja muutamalle muullekin, mutta se nyt kertoo vain osoitteentallennussysteemini puutteellisesta organisoinnista, sillä siinä kirjassa on enemmän tyhjää kuin käytettyä tilaa. Jos jäät ilman, tee reklamaatio, niin lähetän sinulle joulun jälkeen korvauskortin. Ja voin lähettää muutenkin, jos tahdot, en vain lupaa kirjoittaa siihen mitään fiksua.

Suklaasilakoita on jäljellä enää yksi. Kokonaisia päiviä viisi. Pakattavaa tavaraa noin kolmekymmentä kiloa, ja siitä aiheutuvaa stressiä himpun verran. Viimeisiä viedään.

Huonoa huomenta

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä täällä juuri tapahtui, mutta olen varma, että puoli kahdeksalta lauantaiaamuna on ihan liian aikaista sellaiselle. Siihen liittyi sahaamista, poraamista ja iloisesti huutelevia työmiehiä, jotka ilmeisesti joko veivät vanhan huonekalun pois tai sitten toivat uuden paikalle. En todellakaan tiedä, mutta olen tällä hetkellä jokseenkin pahantuulinen kissa kaakaomuki tassussaan. Vaikka olisin joka tapauksessa herännyt viimeistään kahdeksalta, en halua poraamisääniä heräämiskokemukseni lähelle missään tapauksessa. En ainakaan lauantaina. Puhumattakaan liian iloisista miehistä, jotka haluavat päästä vessaan juuri kun olen menossa suihkuun.

Tänään ostan viimeiset joululahjat ja mahdollisesti kengät. Tänään olen iloinen ja hyväntuulinen ja ilmeisesti myös nukun päiväunet metrossa, sillä muuten tuskin selviän siitä jouluhelvetistä, joka keskustassa vallitsee. Hauskaa lauantaita, kissa lähtee nyt itsekseen kiukkuisesti mutisten toteuttamaan missiotaan.

Reporanka

{täältä, muistaakseni}

Olo on kuin littanalla kissalla ikään. Eilen illalla päätin, että menen tänään töihin joka tapauksessa, mutta aamulla oli pakko luovuttaa. Yskäni kuulostaa kuolevalta tupakoitsijalta ja ääneni siltä, kuin raapisi kynsillä hiekkapaperia. Minulle povattiin jo loistavaa uraa aikuisviihdelinjalla ihan vain käheysasteeni takia. Koska puheeni sisältö ei vastannut vaatimuksia, siitä ei sitten kuitenkaan tullut mitään.

Vuokranantaja, joka on aamuisin muutenkin ihan hävyttömän pirteä, yritti kahdeksalta ilmeisesti kannustaa, mutta kuulosti lähinnä syyttävältä. Aamun ensimmäiset kaksi tuntia ovat kuulemma aina pahimmat, joten vaikka olisi kipeä olo, pitää siitä huolimatta nousta sängystä, pukea, meikata ja syödä aamupala. Vasta sitten voi päättää, onko oikeasti kipeä vai ei. Totesin, että heräsin tänään neljältä, eikä kyllä ole vielä helpottanut, päin vastoin. Mahtaa olla turhauttavaa, voivotteli täti. Melkein sähähdin, että ei tässä ole muuta turhauttavaa kuin se, ettei saa sairastaa rauhassa. Onnistuin kuitenkin estämään sen työntämällä koko pääni jääkaappiin etsiessäni mehupurkkia. Sitten menin takaisin nukkumaan, ja nyt aion olla ihan hillitsemättömän surkeana koko päivän, kun täti on töissä. Hah. Mutta kyllä tämä vähän alkaa jo kyllästyttää, että jos vaikka huomenna kaivaisin meikkipussin esiin. Olisipahan ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun laskeuduin Heathrow'lle.

Nimetönnä

Pomoni jätti äsken puhelinvastaajaani (samalla selvisi, että minulla on puhelinvastaaja...) huolestuneen viestin, jossa kyseli, voinko jo yhtään paremmin. Taisin kuulostaa aikaa kuolleelta aamulla. Heti sen jälkeen työkaverini lähetti tekstiviestin, jossa toivotti pikaista paranemista ja pyysi ilmoittamaan, jos tahdon hänen tuovan minulle ruokaa. Suloista. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että hän asuu toisella puolella kaupunkia. Ja kun puhutaan Lontoosta, se tarkoittaa, että ihan oikeasti kaukana.

Kävin tänään myös pitkän keskustelun (irlantilaisen) putkimiehen kanssa. Ymmärsin siitä alle puolet. Hänellä oli hyvin sujuva tapa siirtyä asiasta toiseen. Kun kysyin, kuinka kauan ammeen reunakittauksen pitää antaa kuivua, hän vastasi, että ei hänellä ole mitään Jehovan todistajia vastaan, mutta onko niiden aina pakko tuputtaa sitä Raamattua.

Putkimies myös sanoi, että minun pitäisi olla iloinen, että voin kohta lähteä kotiin. "Tiedätkö, sitä tulee Lontooseen kun on kaksikymmentä, ja sitten onkin yht' äkkiä neljäkymmentä. Mihin kaikki aika menee? Koko elämä kuluu siihen, että maksaa laskuja. Aina joku vaatii rahaa. Lontoo syö kaiken energian. Ja sitten on myöhäistä mennä takaisin Irlantiin, koska kaikki sielläkin on muuttunut."

Toiveita

Kuva Lauras jewellery, Etsy

Kyllä minulla joku puutostila taitaa olla, sillä tämäkin vesivärikoru vaikuttaa kovin houkuttelevalta. Toisaalta, olen himoinnut sitä nyt yli vuoden. Siitä lähtien, kun ekoja kertoja surffailin Etsyssä. Mutta en ole raaskinut, en vielä. Silti tämä ei ole unohtunut, kuten yhdentekevillä löydöillä on tapana, joten ehkä kyseessä on jotain suurempaa. Olen etsinyt sopivaa värilaatikkoa yli puoli vuotta, jotta voisin toteuttaa tämän itse, mutten ole löytänyt mistään tarpeeksi pientä.

Lisään tämän joululahjatoivelistalleni, siltä varalta, että vihje tulee jollekulle tarpeen. Jos joulupukki ei ota onkeensa, harkitsen uudelleen joulun jälkeen. Mutta älkää huoliko, en ihmettele yhtään jos jään ilman, vaikka tämä onkin tähän mennessä listan helpoimmasta päästä. Tänä vuonna moisen kirjoittaminen on ollut hirveän hankalaa. En tarvitse mitään, ja ne asiat joita haluan, eivät ole kovin toteuttamiskelpoisia. Nimim. listallani on ainakin kissanpentu, mummonmökki ja vuoden britti-Ellet.

Keltasävyinen väri-ikävä.

Flunssaisesta kissasta näkyi aamulla peiton alta vain nenänpää, ja muutama violetiksi lakattu sormenkynsi (varpaankynnet ovat oranssit, mutta niitä ei kyllä näkynyt). Huoneessani on kosteaa ja nahkeaa, joten peiton ja kissan välistä löytyy villapaita, jonka ylipitkät hihat on vedetty sormien yli. Soitin töihin, olen ihan liian tuhiseva ja yskivä mennäkseni mihinkään. Uusi paras kaverini on Tescon nenäliinalaatikko, jota en voi jättää kovin pitkäksi aikaa. Olo on silti parempi kuin eilen. Toisaalta, eilen olo oli sen verran karmea, ettei siihen ihan hirveästi vaadita. Mutta ehkä tämä epäreilu nuha alkaa nyt viimeinkin uskoa, että minusta on saatu jo kaikki mahdollinen lima irti. Hus!

Kylpyhuoneessa kolisee putkimies, joka puuhailee jotakin ammeen kanssa. Sama setä kävi eilen illallisella puku päällä. Pelästyin vähän, kun se tuli aamulla avaimilla sisään, en tiennyt tästä comebackista etukäteen. Mutta ei setäkään tainnut tietää, että minä tuhisen täällä, sillä oli aika hämmästynyt ilme kun seisoinkin oven takana tuijottamassa epäluuloisesti. Jopa naapurin Mulkokissa olisi ollut minusta ylpeä, ja se on sentään koko Lontoon paras epäluulotuijottaja.

Haaveilen uusista talvikengistä. Kirkkaankeltaisista maihareista. Tiedän, nehän näyttäisivät Suomen loskasäässä kerrassaan naurettavilta. Juuri siksi sellaiset haluaisinkin. Eskimosaappaat (ne viime viikolla kovin parjatut raukat) eivät kestä vettä, ja ovat Suomessa vain pakkassäähän tai alkutalveen sopivat. Ja eipähän pääsisi kukaan enää sanomaan, että tyylini on alkanut muistuttaa mustavalkotelevisiota, kun hiihtelisin hälytysvärisissä klopoissa. Sen siitä saa, kun yrittää pakata ja hankkia vain mahdollisimman monikäyttöisiä ja yhdisteltäviä vaatteita. Suoraan sanottuna kaipaan vaatekaappiani ja kaikki kirjavia, epäkäytännöllisiä juttuja. Ja niitä suunnilleen viittäkymmentä korvakoruparia, joita en ottanut mukaan. Puhumattakaan muovidinoista tehdystä kaulakorusta. Huoh.