Nimetönnä

Pomoni jätti äsken puhelinvastaajaani (samalla selvisi, että minulla on puhelinvastaaja...) huolestuneen viestin, jossa kyseli, voinko jo yhtään paremmin. Taisin kuulostaa aikaa kuolleelta aamulla. Heti sen jälkeen työkaverini lähetti tekstiviestin, jossa toivotti pikaista paranemista ja pyysi ilmoittamaan, jos tahdon hänen tuovan minulle ruokaa. Suloista. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että hän asuu toisella puolella kaupunkia. Ja kun puhutaan Lontoosta, se tarkoittaa, että ihan oikeasti kaukana.

Kävin tänään myös pitkän keskustelun (irlantilaisen) putkimiehen kanssa. Ymmärsin siitä alle puolet. Hänellä oli hyvin sujuva tapa siirtyä asiasta toiseen. Kun kysyin, kuinka kauan ammeen reunakittauksen pitää antaa kuivua, hän vastasi, että ei hänellä ole mitään Jehovan todistajia vastaan, mutta onko niiden aina pakko tuputtaa sitä Raamattua.

Putkimies myös sanoi, että minun pitäisi olla iloinen, että voin kohta lähteä kotiin. "Tiedätkö, sitä tulee Lontooseen kun on kaksikymmentä, ja sitten onkin yht' äkkiä neljäkymmentä. Mihin kaikki aika menee? Koko elämä kuluu siihen, että maksaa laskuja. Aina joku vaatii rahaa. Lontoo syö kaiken energian. Ja sitten on myöhäistä mennä takaisin Irlantiin, koska kaikki sielläkin on muuttunut."