lauantai 19. joulukuuta 2009

Viimeinen valitusvirsi

Kirjoittavia käsiä lukuunottamatta olen nenää myöten kahden peittoni alla. Kyllä, asento on hiukan hankala, mutta huoneessa on niin kylmä, etten voi paljastaa itsestäni enempää. Käsien takia oli puettava päälle paksuin villapaita, ja silti niitä vähän palelee. Eilen löysin eteisen pimeimmästä nurkasta lämpömittarin, jonka mukaan sisälämpötila oli kaksitoista astetta. En yhtään ihmettelisi, jos huoneessani olisi tällä hetkellä vieläkin viileämpi, eteinen kun tuntuu olevan talon lämpimin huone.

Heräsin päänsärkyyn ja siihen, etten muistanut, miten päänsärky ilmaistaan suomeksi. (Pääsärky, pään särky...) Lontoossa olen pitkästä aikaa nukkunut pitkiä, rauhallisia, lähes unettomia öitä. Kun ei ole iltaisin paljon tekemistä, voi mennä nukkumaan yhdeksältä. Siitä tuli töissä yleinen vitsi, kun jonain aamuna tulin ovesta haukotellen, ja työkaveri kysyi, oliko kiireinen yö. Vastasin, että ehdin nukkua vain yhdeksän ja puoli tuntia, nyt väsyttää. Mutta minä olen sen verran huono nukkumaan, että kun se onnistuu, on otettava kaikki irti. Tällä viikolla sekavat painajaiset ovat taas palanneet, ja väsymys on tehnyt minusta levottoman. Syytän lähtöstressiä ja muutosta ja ties mitä. Yleistä hermostusta lähinnä, se heijastuu öihinkin.

Taksin pitäisi tulla kahden tunnin päästä. Hermostuttaa, tuleeko se ollenkaan. Taksikeskuksen mies oli yksi niistä ihmisistä, jotka kysyvät ihan liikaa turhia kysymyksiä. Niitä on täällä paljon, kai se on joku kohteliaisuusjuttu. Mutta ei minulla mielestäni ole mitään velvoitetta perustella taksikeskukselle, miksi yhdellä ihmisellä on neljä laukkua. Kun setä kysyi puhelinnumeroani, jäädyin totaalisesti. En minä muista sitä. Meni vuosia, ennen kuin opin sen suomalaisen ulkoa, ei kai minulta voi vaatia, että muistan kolmen kuukauden väliaikanumeron tuosta vaan. "Mitä, et tiedä puhelinnumeroasi!", päivitteli setä suureen ääneen. "Etkö tiedä sitä, vai unohditko vain?" En tiedä, mitä tälläkin on tekemistä sen kanssa, että tarvitsen taksin puoli yhdeksitoista, mutta sedälle sillä tuntui olevan paljonkin merkitystä. Kun sanoin, että se on sama josta soitan nyt, hän luetteli litannian numeroita ja kysyi, että tämäkö. Vastasin että joo, juuri se, vaikka ei minulla ollut aavistustakaan, luetteliko setä numeroni vai viikon lottorivin.

Nyt nousen ja puen päälle kahdeksan kerrosta vaatteita. Lähinnä siksi, että ne eivät millään mahtuneet yhteenkään neljästä laukusta, mutta myös siksi, että muuten jäädyn heti kun siirrän peittoa. Pakko myöntää, että odotan kotiin pääsemistä aika innokkaasti. Kun työkaverit kysyivät, mitä kaipaan, vastasin että lämpöä. Kyllähän se kuulostaa vähän kummalta tytön suusta, jonka kotimaassa on nyt 20 astetta pakkasta. Ero onkin siinä, että meillä se kylmä pysyy suurimmaksi osaksi oven ulkopuolella. We live in houses, you know.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti