Hyvästien paikka

Olen kotona, vihdoinkin.
Kiitos seurasta ja hei hei!
Törmäillään taas jossain muualla!

Tämä tarina on kohta lopussa

Kun sunnuntaina olen vihdoin taas Turussa, myös tämän blogin sanamäärä alkaa olla täynnä. Tämä oli alunalkaenkin tiettyyn ajanjaksoon sidottu projekti, ja sellaiseksi jääköön. Sen pitäminen on kuitenkin opettanut minulle, kuinka hyvältä päivittäinen kirjoittaminen tuntuu. On myös hauska tietää, että sellaisetkin sukulaiset ja tutut, joihin en kovin usein ole yhteydessä, ovat tätä lukeneet ja lukemastaan pitäneet. Se innostaa kirjoittamaan lisää. On myös hauskaa, että olen vihdoin saanut ensimmäisen seuraajan, joka ei ole tuttu eikä sukua. Jonkun joka lukee tätä ihan vain koska tykkää, mahtavaa! Siinä mielessä on vähän sääli lopettaa nyt. Mutta toivon, että kirjaston kissaan tykästyneet pysyvät jatkossakin kanavalla, minulla kun näitä blogeja riittää. Enkä aio tuhota tätäkään, se jääköön jonnekin internetavaruuteen odottamaan mahdollista jatkokäyttöä. Ei sitä koskaan tiedä, koska kissa alkaa kuvitella itsestään liikoja ja kirjoittaa muistelmia.

Seuraavaksi keskityn englanninkieliseen muistikirjaan ja ikomiin. Värikuvat menevät ainakin vähäksi aikaa tauolle, mutta ehkä niihinkin vielä palataan. Pitäkää kiinni hatuistanne ja pysykää mukana.

Viimeinen valitusvirsi

Kirjoittavia käsiä lukuunottamatta olen nenää myöten kahden peittoni alla. Kyllä, asento on hiukan hankala, mutta huoneessa on niin kylmä, etten voi paljastaa itsestäni enempää. Käsien takia oli puettava päälle paksuin villapaita, ja silti niitä vähän palelee. Eilen löysin eteisen pimeimmästä nurkasta lämpömittarin, jonka mukaan sisälämpötila oli kaksitoista astetta. En yhtään ihmettelisi, jos huoneessani olisi tällä hetkellä vieläkin viileämpi, eteinen kun tuntuu olevan talon lämpimin huone.

Heräsin päänsärkyyn ja siihen, etten muistanut, miten päänsärky ilmaistaan suomeksi. (Pääsärky, pään särky...) Lontoossa olen pitkästä aikaa nukkunut pitkiä, rauhallisia, lähes unettomia öitä. Kun ei ole iltaisin paljon tekemistä, voi mennä nukkumaan yhdeksältä. Siitä tuli töissä yleinen vitsi, kun jonain aamuna tulin ovesta haukotellen, ja työkaveri kysyi, oliko kiireinen yö. Vastasin, että ehdin nukkua vain yhdeksän ja puoli tuntia, nyt väsyttää. Mutta minä olen sen verran huono nukkumaan, että kun se onnistuu, on otettava kaikki irti. Tällä viikolla sekavat painajaiset ovat taas palanneet, ja väsymys on tehnyt minusta levottoman. Syytän lähtöstressiä ja muutosta ja ties mitä. Yleistä hermostusta lähinnä, se heijastuu öihinkin.

Taksin pitäisi tulla kahden tunnin päästä. Hermostuttaa, tuleeko se ollenkaan. Taksikeskuksen mies oli yksi niistä ihmisistä, jotka kysyvät ihan liikaa turhia kysymyksiä. Niitä on täällä paljon, kai se on joku kohteliaisuusjuttu. Mutta ei minulla mielestäni ole mitään velvoitetta perustella taksikeskukselle, miksi yhdellä ihmisellä on neljä laukkua. Kun setä kysyi puhelinnumeroani, jäädyin totaalisesti. En minä muista sitä. Meni vuosia, ennen kuin opin sen suomalaisen ulkoa, ei kai minulta voi vaatia, että muistan kolmen kuukauden väliaikanumeron tuosta vaan. "Mitä, et tiedä puhelinnumeroasi!", päivitteli setä suureen ääneen. "Etkö tiedä sitä, vai unohditko vain?" En tiedä, mitä tälläkin on tekemistä sen kanssa, että tarvitsen taksin puoli yhdeksitoista, mutta sedälle sillä tuntui olevan paljonkin merkitystä. Kun sanoin, että se on sama josta soitan nyt, hän luetteli litannian numeroita ja kysyi, että tämäkö. Vastasin että joo, juuri se, vaikka ei minulla ollut aavistustakaan, luetteliko setä numeroni vai viikon lottorivin.

Nyt nousen ja puen päälle kahdeksan kerrosta vaatteita. Lähinnä siksi, että ne eivät millään mahtuneet yhteenkään neljästä laukusta, mutta myös siksi, että muuten jäädyn heti kun siirrän peittoa. Pakko myöntää, että odotan kotiin pääsemistä aika innokkaasti. Kun työkaverit kysyivät, mitä kaipaan, vastasin että lämpöä. Kyllähän se kuulostaa vähän kummalta tytön suusta, jonka kotimaassa on nyt 20 astetta pakkasta. Ero onkin siinä, että meillä se kylmä pysyy suurimmaksi osaksi oven ulkopuolella. We live in houses, you know.

Pettymys

Olin pettynyt, kun aamulla katsoin ulos ikkunasta. Kaikki se hössötys, ja lunta tuli korkeintan senttimetrin verran. Vain osa jäi maahan, ja nyt joka paikka on lähinnä tahmean hyhmän ja jäisen loskan peitossa. Vain kaksi lentokenttää on toistaiseksi suljettu, ja bussitkin kulkevat. Töihinkin piti mennä. Bussin ikkunasta näin jonkun putsaavan autoaan lumesta suihkuttamalla sen päälle vettä vesiletkusta. Huomaa, että britin ei ole tarvinnut tottua miinusasteisiin.

Tavarani eivät mahdu matkalaukkuun, huoneessa on hirveä sotku, tukka on niin kauhea että on pidettävä pipo päässä koko päivän ja yöllä en saanut nukuttua, kun huolehdin kaikkea. Stressi, vanha ystävä, on taas täällä. Siitä tuskin päästään ennen kuin olen kotona. Väsyttää, hermostuttaa ja paniikki kurkkii olan yli. Yritän nyt saada sen kuriin palaamalla toisen aamupalani ääreen.

Neuvo

Kaikki yliopiston työntekijät saivat juuri sähköpostin, jossa ilmoitettiin, että jos lunta sataa koko yön, kampukset saattavat olla kiinni huomenna. Meitä kehotettiinkin katsomaan aamulla ensimmäiseksi ulos ikkunasta. Kaiken varalta. Kerrassaan hyödyllinen neuvo.

Eikä vieläkään sada lunta.

Kauhukuvia

Lumi ei tullut jäädäkseen, illalla satoi jo vettä. Kylmä sen sijaan jäi tänne pyörimään. Enkä nyt puhu ulkoilmasta, vaikka on sielläkin viileää. Pakkasen puolelle ei ole vielä menty, ja koska Suomessa on niin paljoin miinusta, en kehtaa valittaa, vaikka ilman kunnon takkia vähän paleleekin. Ongelma vaivaa lähinnä sisätiloissa. Huoneessani on hirvittävän kylmä, ja nukuin viime yönä kahden peiton alla. Silti joka kerta kun käänsin kylkeä heräsin hätkähtäen, koska aluslakana oli niin jäinen. Aamulla en voinut mennä keittiöön ennen kuin olin pukenut ylleni villahousut, villasukat, t-paidan, villamekon, villatakin, hupparin ja villahuivin. Jos sinne uskaltautuu ilman kenkiä, jalat varmaan jäätyvät lattiaan kiinni. En kehtaa kokeilla, onneksi on eskimosaappaat. Surullisinta tässä on se, että lämmitys oli päällä koko yön ja vielä aamullakin. Olisi ihan kiva tietää, mihin se kaikki lämpö menee, ei sitä minun huoneessani ainakaan huomannut. Alan olla väsynyt kylmään, tahdon sähkölämmitettyyn taloon.

Lumisateen pitäisi alkaa uudelleen tänään iltapäivällä ja jatkua koko yön. Luultavasti se tarkoittaa sitä, että huomenna mikään ei liiku. Kaikki tekevät tänään tuplana töitä siltä varalta, että huomenna ei pääse paikalle. Jos lunta tulee muutamakin sentti, julkinen liikenne pysähtyy kokonaan. Myös metrot, vaikka ne kulkevatkin suurimmilta osin maan alla. Autolla ei voi ajaa, koska kellään ei ole talvirenkaita. (Mörkö huomautti käydessään, että renkaissa on vähemmän uria kuin suomalaisissa kesäversioissa.) Mikäli on paljon lunta ja jäätä, lentokentät suljetaan. Kaikki pelottelevat minua sillä, etten pääsekään kotiin lauantaina, ja nyt alan pikkuhiljaa huolestua. Ja kaikki tämä hössötys siis ennen kuin siitä lumesta on nähty vilaustakaan. Näin aamulla jopa aura-auton, ja hyvä kun oli kuuraakaan.

Hiutaleita

{täältä}

Lontoossa sataa lunta! Ujosti ja säälittävästi, mutta silti.
Normaalisti se kuulemma tapahtuu vasta tammikuussa, joten kaikki ovat innoissaan.
Kissalla on muikea ilme ja väsyneet silmät. Olen loman tarpeessa.

Kissanpäivä

Kun tulin äsken töihin, pöytäni oli kuorrutettu kaikenlaisella kiiltävällä ja värikkäällä. On hopeanvärisiä nauhoja joissa toivotetaan hyvää syntymäpäivää, violetti lippunauha ja takaseinällä jopa roikkuu hopeanvärinen häkkyrä, joka muistuttaa lähinnä oviverhoa. Sinällään luova ratkaisu, koska minulla ei ole omaa ovea. Lisäksi pöydälläni on 7 ilmapalloa, ja katossa sen yläpuolella roikkuu kolme. Jouduin kaivamaan hetken, ennen kuin löysin tietokoneeni kaiken koristeen alta. Sain myös kortteja sekä ilmapallokuvioituja lautasliinoja ja kertakäyttöastioita. Pomoni sanoi ostaneensa ne, jotta voin viedä jotain kotiinkin ja pitää afterpartyt sitten siellä.

Ja kakku. Pöydälläni oli ihan oikea, valkoinen, tähtikuvioitu kakku. Ja kolmetoista eriväristä kynttilää, joiden liekit ovat aina kynttilän väriset. Sitä ei kukaan tosin ehtinyt huomata, sillä kynttilät piti puhaltaa nopeasti, ettei palohälytin laukea. Miespuolinen työkaveri (se sama joka on ennenkin yllätetty taustalla mutisemassa kaikenlaista), jupisi jotakin siitä, kuinka ei ikinä uskoisi, kuinka persoja kirjastotädit ovat makealle. Koskaan ei jätetä käyttämättä tekosyytä syödä kakkua. No, minun mielestäni se on aivan oikea elämänasenne, joten jupisijat jupiskoon itsekseen.

Kaikki käyvät tivaamassa, olenko jo soittanut vanhemmilleni, olenko saanut tekstiviestejä ja enhän nyt näin syntymäpäivänäni ikävöi liikaa kotiin. Kaikki tuntuvat olevan huolissaan siitä, että minulla olisi kurja syntymäpäivä koska olen kaukana läheisistäni. Hei, minähän sain kakun! Ja Sophie on luvannut viedä minut tänään syömään, sain häneltä lahjankin. Muutenkin tämän päivän takia tunnutaan nähneen vaivaa. Ihan hassua, koska en yleensä juhli syntymäpäivääni mitenkään suureellisesti. Enkä ollut viime vuonnakaan vanhempieni luona, vaikka asuin sentään silloin samassa maassa. Tämähän on siis kahdeskymmeneskolmas, ei kolmastoista syntymäpäiväni, ei siitä enää tarvitse tehdä niin suurta numeroa. Ja joo, on minulla ikävä kotiin (varsinkin, kun minulle luvattiin, että lahja odottaa...) mutta kohtahan minä olen siellä. Sitten voidaan pitää toiset bileet. Nyt on kiire syömään kakkua, ei ehdi murehtia turhia.

Oma osuuteni juhlinnasta on suomalaisilla karkeilla täytetty laatikko, josta makeannälkäiset työkaverit käyvät hakemassa syötävää. Ratsasin nimittäin sunnuntaina laatikkoni ja löysin kaksi levyä suklaata, puolitoista levyä salmiakkisuklaata (tähän ei siis ole laskettu sitä, jonka sain postissa syntymäpäivälahjaksi, sen aion syödä ihan itse), sinisiä marianneja ja vähän salmiakkia. Laitoin kaiken esille, koska olisihan se hieman noloa palata Suomeen Fazeria kassissa, ja edes minunlaiseni sokerirotta ei selviä mokomasta määrästä parissa päivässä (listassa ei ole siis mainittu kaikkea englantilaista suklaata, jota minulla myös on laatikoissani). Olen jo yllättänyt ensimmäisen, joka sylkäisi salmiakkinsa roskikseen, mutta aika moni on tykännyt. Ilmeet vaan ovat hauskaa katseltavaa, kun kohteliaaksi kasvatettu ihminen yrittää olla irvistämättä julkisesti saatuaan makean sijasta suuhunsa jotain ihan muuta.

Lähtölaskenta

Kirjoitin juuri seitsemäntoista postikorttia. Merkkejä riittää vain seitsemään, joten edessä on vielä yksi tuskallinen reissu postiin. Myös kolme osoitetta ovat hukassa (Helinä rakas, tiedän että tämä on jo kolmas kerta, mutta voisitko mitenkään olla kiltti ja tekstata omasi vielä kerran? Syytän puhelintani, se hukkaa viestejä. Ja numeroita). Jos unohdin jonkun, joka odottaa korttia, niin olen hirveän pahoillani. Lähetin kaikille osoitekirjassa oleville ja muutamalle muullekin, mutta se nyt kertoo vain osoitteentallennussysteemini puutteellisesta organisoinnista, sillä siinä kirjassa on enemmän tyhjää kuin käytettyä tilaa. Jos jäät ilman, tee reklamaatio, niin lähetän sinulle joulun jälkeen korvauskortin. Ja voin lähettää muutenkin, jos tahdot, en vain lupaa kirjoittaa siihen mitään fiksua.

Suklaasilakoita on jäljellä enää yksi. Kokonaisia päiviä viisi. Pakattavaa tavaraa noin kolmekymmentä kiloa, ja siitä aiheutuvaa stressiä himpun verran. Viimeisiä viedään.

Huonoa huomenta

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä täällä juuri tapahtui, mutta olen varma, että puoli kahdeksalta lauantaiaamuna on ihan liian aikaista sellaiselle. Siihen liittyi sahaamista, poraamista ja iloisesti huutelevia työmiehiä, jotka ilmeisesti joko veivät vanhan huonekalun pois tai sitten toivat uuden paikalle. En todellakaan tiedä, mutta olen tällä hetkellä jokseenkin pahantuulinen kissa kaakaomuki tassussaan. Vaikka olisin joka tapauksessa herännyt viimeistään kahdeksalta, en halua poraamisääniä heräämiskokemukseni lähelle missään tapauksessa. En ainakaan lauantaina. Puhumattakaan liian iloisista miehistä, jotka haluavat päästä vessaan juuri kun olen menossa suihkuun.

Tänään ostan viimeiset joululahjat ja mahdollisesti kengät. Tänään olen iloinen ja hyväntuulinen ja ilmeisesti myös nukun päiväunet metrossa, sillä muuten tuskin selviän siitä jouluhelvetistä, joka keskustassa vallitsee. Hauskaa lauantaita, kissa lähtee nyt itsekseen kiukkuisesti mutisten toteuttamaan missiotaan.

Reporanka

{täältä, muistaakseni}

Olo on kuin littanalla kissalla ikään. Eilen illalla päätin, että menen tänään töihin joka tapauksessa, mutta aamulla oli pakko luovuttaa. Yskäni kuulostaa kuolevalta tupakoitsijalta ja ääneni siltä, kuin raapisi kynsillä hiekkapaperia. Minulle povattiin jo loistavaa uraa aikuisviihdelinjalla ihan vain käheysasteeni takia. Koska puheeni sisältö ei vastannut vaatimuksia, siitä ei sitten kuitenkaan tullut mitään.

Vuokranantaja, joka on aamuisin muutenkin ihan hävyttömän pirteä, yritti kahdeksalta ilmeisesti kannustaa, mutta kuulosti lähinnä syyttävältä. Aamun ensimmäiset kaksi tuntia ovat kuulemma aina pahimmat, joten vaikka olisi kipeä olo, pitää siitä huolimatta nousta sängystä, pukea, meikata ja syödä aamupala. Vasta sitten voi päättää, onko oikeasti kipeä vai ei. Totesin, että heräsin tänään neljältä, eikä kyllä ole vielä helpottanut, päin vastoin. Mahtaa olla turhauttavaa, voivotteli täti. Melkein sähähdin, että ei tässä ole muuta turhauttavaa kuin se, ettei saa sairastaa rauhassa. Onnistuin kuitenkin estämään sen työntämällä koko pääni jääkaappiin etsiessäni mehupurkkia. Sitten menin takaisin nukkumaan, ja nyt aion olla ihan hillitsemättömän surkeana koko päivän, kun täti on töissä. Hah. Mutta kyllä tämä vähän alkaa jo kyllästyttää, että jos vaikka huomenna kaivaisin meikkipussin esiin. Olisipahan ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun laskeuduin Heathrow'lle.

Nimetönnä

Pomoni jätti äsken puhelinvastaajaani (samalla selvisi, että minulla on puhelinvastaaja...) huolestuneen viestin, jossa kyseli, voinko jo yhtään paremmin. Taisin kuulostaa aikaa kuolleelta aamulla. Heti sen jälkeen työkaverini lähetti tekstiviestin, jossa toivotti pikaista paranemista ja pyysi ilmoittamaan, jos tahdon hänen tuovan minulle ruokaa. Suloista. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että hän asuu toisella puolella kaupunkia. Ja kun puhutaan Lontoosta, se tarkoittaa, että ihan oikeasti kaukana.

Kävin tänään myös pitkän keskustelun (irlantilaisen) putkimiehen kanssa. Ymmärsin siitä alle puolet. Hänellä oli hyvin sujuva tapa siirtyä asiasta toiseen. Kun kysyin, kuinka kauan ammeen reunakittauksen pitää antaa kuivua, hän vastasi, että ei hänellä ole mitään Jehovan todistajia vastaan, mutta onko niiden aina pakko tuputtaa sitä Raamattua.

Putkimies myös sanoi, että minun pitäisi olla iloinen, että voin kohta lähteä kotiin. "Tiedätkö, sitä tulee Lontooseen kun on kaksikymmentä, ja sitten onkin yht' äkkiä neljäkymmentä. Mihin kaikki aika menee? Koko elämä kuluu siihen, että maksaa laskuja. Aina joku vaatii rahaa. Lontoo syö kaiken energian. Ja sitten on myöhäistä mennä takaisin Irlantiin, koska kaikki sielläkin on muuttunut."

Toiveita

Kuva Lauras jewellery, Etsy

Kyllä minulla joku puutostila taitaa olla, sillä tämäkin vesivärikoru vaikuttaa kovin houkuttelevalta. Toisaalta, olen himoinnut sitä nyt yli vuoden. Siitä lähtien, kun ekoja kertoja surffailin Etsyssä. Mutta en ole raaskinut, en vielä. Silti tämä ei ole unohtunut, kuten yhdentekevillä löydöillä on tapana, joten ehkä kyseessä on jotain suurempaa. Olen etsinyt sopivaa värilaatikkoa yli puoli vuotta, jotta voisin toteuttaa tämän itse, mutten ole löytänyt mistään tarpeeksi pientä.

Lisään tämän joululahjatoivelistalleni, siltä varalta, että vihje tulee jollekulle tarpeen. Jos joulupukki ei ota onkeensa, harkitsen uudelleen joulun jälkeen. Mutta älkää huoliko, en ihmettele yhtään jos jään ilman, vaikka tämä onkin tähän mennessä listan helpoimmasta päästä. Tänä vuonna moisen kirjoittaminen on ollut hirveän hankalaa. En tarvitse mitään, ja ne asiat joita haluan, eivät ole kovin toteuttamiskelpoisia. Nimim. listallani on ainakin kissanpentu, mummonmökki ja vuoden britti-Ellet.

Keltasävyinen väri-ikävä.

Flunssaisesta kissasta näkyi aamulla peiton alta vain nenänpää, ja muutama violetiksi lakattu sormenkynsi (varpaankynnet ovat oranssit, mutta niitä ei kyllä näkynyt). Huoneessani on kosteaa ja nahkeaa, joten peiton ja kissan välistä löytyy villapaita, jonka ylipitkät hihat on vedetty sormien yli. Soitin töihin, olen ihan liian tuhiseva ja yskivä mennäkseni mihinkään. Uusi paras kaverini on Tescon nenäliinalaatikko, jota en voi jättää kovin pitkäksi aikaa. Olo on silti parempi kuin eilen. Toisaalta, eilen olo oli sen verran karmea, ettei siihen ihan hirveästi vaadita. Mutta ehkä tämä epäreilu nuha alkaa nyt viimeinkin uskoa, että minusta on saatu jo kaikki mahdollinen lima irti. Hus!

Kylpyhuoneessa kolisee putkimies, joka puuhailee jotakin ammeen kanssa. Sama setä kävi eilen illallisella puku päällä. Pelästyin vähän, kun se tuli aamulla avaimilla sisään, en tiennyt tästä comebackista etukäteen. Mutta ei setäkään tainnut tietää, että minä tuhisen täällä, sillä oli aika hämmästynyt ilme kun seisoinkin oven takana tuijottamassa epäluuloisesti. Jopa naapurin Mulkokissa olisi ollut minusta ylpeä, ja se on sentään koko Lontoon paras epäluulotuijottaja.

Haaveilen uusista talvikengistä. Kirkkaankeltaisista maihareista. Tiedän, nehän näyttäisivät Suomen loskasäässä kerrassaan naurettavilta. Juuri siksi sellaiset haluaisinkin. Eskimosaappaat (ne viime viikolla kovin parjatut raukat) eivät kestä vettä, ja ovat Suomessa vain pakkassäähän tai alkutalveen sopivat. Ja eipähän pääsisi kukaan enää sanomaan, että tyylini on alkanut muistuttaa mustavalkotelevisiota, kun hiihtelisin hälytysvärisissä klopoissa. Sen siitä saa, kun yrittää pakata ja hankkia vain mahdollisimman monikäyttöisiä ja yhdisteltäviä vaatteita. Suoraan sanottuna kaipaan vaatekaappiani ja kaikki kirjavia, epäkäytännöllisiä juttuja. Ja niitä suunnilleen viittäkymmentä korvakoruparia, joita en ottanut mukaan. Puhumattakaan muovidinoista tehdystä kaulakorusta. Huoh.

Brighton 3.12.2009

"Mulla oli ihan turvallinen olo, mullahan oli hame päällä"

"No, ainakin sä voit kirjoittaa tästä sun blogiin: 'Eilen poikaystäväni vei minut homobaariin'. Vaikka sä tämän pubin kyllä oikeastaan valitsit."

'Vein eilen poikaystäväni homobaariin' tuntuu kyllä vielä hienommalta aloituslauseelta. Puolustaudun sillä, että valitsin sen pubin ihan summanmutikassa. Ulkona oli kylmä, tahdoimme istua johonkin, ja se nyt sattui kohdalle. Tajusin vasta siinä vaiheessa, kun kiipesin korkealle tuolille istumaan ja katseeni osui seinällä olevaan piirrokseen. Hetkinen, ajattelin, ja skannasin lähiympäristön. Kyllä. Siellä oli pelkkiä miehiä. Ne katselivat minua vähän hassusti. Seinällä olevalla plasmanäytöllä pyöri viikko-ohjelma (fetissiklubi perjantaisin) ja alareunassa huomautettiin, että tämä on homobaari, please respect it. Rupesin pohtimaan, onko epäkunnioittavaa edes tulla sellaiseen paikkaan hame päällä. Mutta ei minua yhtään kiinnosta, ovatko ne nyt sitten homoja vai heteroita iltakaljalla, eikö se ole ihan tarpeeksi tasa-arvoista?

Eikä se ollut mikään trendihomobaari vaan kunnon pubi, jossa oli vain keski-ikäisiä, karvaisia miehiä. Sellaiset ovat aina hyviä paikkoja käydä heiluttelemassa jalkoja korkealla tuolilla istuen ja juomassa kokista. Saapahan olla rauhassa. Kun lähdimme sieltä, nauratti sen verran, että menimme vapaaehtoisesti Starbucksiin saamaan vastakohtahoitoa.

Yksi asia kyllä jäi vähän harmittamaan: olimme liikkeellä vääränä päivänä. Olisin ehdottomasti halunnut nähdä lauantain partaillan.

Kurjuuspäivä

Mörkö se lähti Tate Moderniin, mutta minut peiteltiin sänkyyn viettämään kipeyspäivää. Flunssa on ollut tuloillaan koko alkuviikon, eivätkä jatkuva sateessa kastuminen ja pureva tuuli ole auttaneet asiaa yhtään. Viime yönä yskin kuulemma niin, etteivät muut saaneet nukuttua. Itse huomasin yskän vasta aamulla, mutta olisin kyllä mielelläni jättänyt tidostamatta. Samoin kurkkukivun, päänsäryn ja vuotavan nenän kanssa. Nukuin kolmen tunnin päikkärit ja nyt harkitsen, olenko ylösnousemuskunnossa. Minulle nimittäin luvattiin ateria ulkona, mikäli kurjuus ei ole vienyt huumorintajuani. Jos tästä johonkin hiippailen, puen ylle kolme kerrosta vaatteita. Vähintään.

Älkää huoliko, olen hengissä vaikka moni kuoli jo

Pahoittelen radiohiljaisuutta.
Pahoittelen myös sitä, etten ole vastannut sähköpostiviesteihin. Olen kyllä saanut ne, kaikki.
Olen vain ollut kiireisenpuoleinen. Ensin oli kaikkea valmisteltavaa, ja nyt Herra Mörkö käymässä. Ja tapansa mukaan hieman huomionkipeä. Hän puolustautuu toteamalla "en mä estä sua kirjoittamasta, mä vaan vähän kiehnään."
Kiitos kuitenkin sille, joka keksi lapsille lelut ja möröille Nintendo DS:t. Supersupermarion ansiosta täällä on hetken rauha. Lukuunottamatta kiroilua, joka aiheutuu Marion kuukahtamisesta viidennen kerran peräjälkeen samassa kohdassa. Mutta jos tuo tilulilumusiikki jatkuu vielä kauankin, väsymyksestä johtuva passiivinen agressioni saattaa purkautua hyvinkin aktiivisessa muodossa.

Loppuviikko on kuitenkin vapaata, koska pomoni on oudoista vitseistään huolimatta kovin kiltti täti. Aiomme ainakin mennä museoon, käydä pubissa, matkustaa Lontoon ulkopuolelle ja syödä paljon kolmioleipiä. Tämänpäiväinen seikkailu ruokakauppaan kartutti varastoja kekseillä ja superhalvalla siiderillä, joten kotipäivääkin varten on eväät. Kaupantäti tosin vaati nähdä henkkarini, ennen kuin suostui päästämään siideripullosta irti. Kun esitin asiaankuuluvaan todistuksen, hän päivitteli kovaäänisesti minun näyttävän kymmenen vuotta vanhassa kuvassa paljon vanhemmalta kuin nyt. (Nyt näytän kuulemma ihan lapselta.) Sen jälkeen hän tiedusteli kolmesti Möröltä, olenko tämän sisko, ja saatuaan lopulta vastauksen heitti jonkun hyvin huonon ja oudon vitsin nuoren näköisistä tytöistä ja niiden kanssa olemisen vaikeudesta. Emme kumpikaan ymmärtäneet, mutta ei se mitään, täti nauroi omalle jutulleen ihan tarpeeksi railakkaasti ollakseen huomioimatta hiljaisuuttamme.

Tämä on suhteellisen turha teksti, joka on kirjoitettu lähinnä siksi, että sain tänään huolestuneen tekstiviestin, jossa tiedusteltiin elintoimintojeni vakautta. Että tiedoksi kaikille, hengissä ollaan. On vain vähän turhan hauskaa, jotta ehtisi kirjoitella. Lupaan silti yrittää. Jos vieroitusoireet vaivaavat, tsekkaa englanninkielinen, siellä muun muassa joulukalenteri ja joitakin perinteisiä päiväpostauksia.