"This is so alien today", totesi mies metrossa

Minulla on vieraita Suomesta, ja sen on hauskaa. Olemme leikkineet turistia ja asumme hotellissa. Kävimme bussiajelulla, jossa näki kaikki nähtävyydet. Huomasin, että Lontoo on vielä isompi kuin luulin. Pelkästään jo keskusta on Suunnaton. En ikinä ehdi nähdä kuin murto-osan, vaikka kuin yrittäisin. Huomenna aiomme mennä museoon, ja saan taas yhden kohdan pois listalta. Myös Rikos ja rangaistus on kohta lopussa, sekin oli listakamaa. Eri listalta tosin, siltä lukemattomien kirjojen vuorta kartoittavalta listalta. Minulla taitaa olla aika monta listaa, vaikka harvoja niistä on koskaan kirjoitettu ylös.

Lontoon metroverkko näytti taas tänään parastaan, lyhyen matkan tekeminen tuntui lähinnä eloonjäämistaistelulta. En usko, että voisin asua pitkään tällaisessa jättikaupungissa, jossa paikasta toiseen siirtyminen vie tunteja päivittäin. Se tuntuu olevan niin turhaa, hukkaan heitettyä aikaa. Ja siihen kuluu suunnattomasti energiaa. Kaipaan kolmen minuutin pyörämatkaa kouluun.

Vieraanikaan eivät tunnu oikein vaikuttuneen suurkaupunkielämästä. On lausuttu syvällä rintaäänellä monia huomioita, joissa ihmiset rinnastetaan rottiin ja Orwellin todetaan olleen oikeassa. Metroa on verrattu supernopeaan sardiinipurkkiin, ja sellainen se kyllä tänään olikin. Tungoksessa ei yltänyt pitämään kiinni mistään, muttei ollut tarviskaan, koska ei ollut tilaa kaatuilla. Haluaisin silti sanoa, ettei se ihan aina ole tällaista.

Toivon, että heillä oli silti hauskaa. Minulla ainakin oli. Esimerkiksi avonaisen bussin kyydissä ajelu oli uutta, ja tuntui liikennekaaoksessa melkein vuoristoradalta. Päivän paras juttu oli, että näin bussista käsin puistossa papukaijan. Ison ja sinisen, se istui jonkun miehen vieressä penkin selkänojalla ja suki itseään. Kukaan muu ei uskonut, mutta siellä se oli. Kyllä minä papukaijan tunnen, kun sellaisen näen.

Hiushuolia

En ole vielä onnistunut selvittämään miksi, mutta olen kuitenkin pannut merkille, että aika ajoin päässäni versova hiuskasvusto elää varsin hankalia aikoja. Nämä kaudet ovat verrattavissa uhmaikään, ja varsinkin viime aikoina niitä tuntuu olleen ihan liian usein. Tälläkin hetkellä tukkani lähinnä roikkuu. Osa siitä sojottaa minne sattuu. Se ei näytä hyvältä, eikä kerta kaikkiaan suostu yhteistyöhön. Hiukset ovat hallitsemattomat. Ne leijailevat kyllä mukanani, mutta niitä tuntuu olevan mahdoton kontrolloida. Ja minä kun vielä tyydyn vähään, en ole mikään kampausfani tai tukanlaittaja. Minulle kelpaa suora tai pörrö, kunhan kokonaisuus on yhtenäinen, eikä jostain kohtaa sojottava ja toisesta lättänä. Ja kunhan hiukset tuntuvan eläviltä. Minun eivät tunnu. Ihan kuin päässä roikkuisi ylikypsää spagettia.

Olen miettinyt, olisiko edessä taas kampaajareissu, mutta tukka ei kyllä ole vielä kasvanut pois mallistaan. Sen siis pitäisi totella ihan hyvin. Syytän vettä, joka on pehmeämpää, ja tursuu suihkusta olemattomalla paineella. Syytän myös shampoota, joka saa tukan näyttämään puhtaanakin likaiselta. Joka tapauksessa olen hyvin ärsyyntynyt, ellei se vielä käynyt ilmi.

Päätin yrittää vielä kerran. Viikonloppuna teen mutkan matkaan ja käyn ostamassa uuden shampoon. Yritin itse asiassa suorittaa tämän jo eilen, mutta ostinkin epähuomiossa kaksi pulloa hoitoainetta. Huomasin vasta kotona suihkussa ja aiheutin ihmetystä kämppiksissä, kun kirosin raikuvasti kylpyhuoneessa. Sen on parempi olla hyvää hoitoainetta, sillä minun käyttötiheydelläni sitä riittää seuraavat viisi vuotta. Tai jos käy niin, että joululahjapaketistasi paljastuu hämmentäviä, australialaisia hiustenhoitotuotteita, älä minua syytä. Valitukset voi lähettää joulupukille.

Tällä kertaa perustin ostopäätökseni muuhunkin, kuin pullon väriin ja kokoon. En myöskään ostanut halvinta, kuten viimeeksi. Myönnän olevani täysin mainonnan uhri, sillä panen toivoni tuotteelle ihan siksi, että MarieClairessa oli nätti kuva. Siinä muutenkin kauniilla mallitytöllä oli upea, runsas hiuspehko. Sellaiselta minäkin tahdon näyttää. Tiedetään, tällä suomalaisella materiaalilla ei ole mitään mahiksia päästä lähellekään sitä lopputulosta. Ei varsinkaan, jos ei ole valmis föönaamaan, piippaamaan ja muotoilemaan joka jumalan aamu. Minähän en ole siihen valmis edes erityistilanteissa, joten toivo on käytännössä vainaja. Mutta silti, tuo kuva rohkaisi yrittämään vielä kerran, antamaan kapinalliselle vielä yhden mahdollisuuden. Jos sekään ei auta, menen ja ajelen pääni.

Kissankorvainen kurpitsajuhla

Pian on Halloween. Olen tosin menettänyt ajantajuni asian suhteen, sillä joka paikka on ollut täynnä Halloween-krääsää viimeisen kuukauden. Marketista saa kaikkea naamareista verisiin irtokäsiin. Karkki- ja leivoshyllyt ovat täynnä karmaisevia herkkuja. Talojen ikkunoissa roikkuu koristeita ja ovissa uhkauksia aina sielun menettämisestä ikuiseen kadotukseen asti sille joka tästä kehtaa astua. Kun tulin äsken kotiin, purkautui yhden koristellun talon ovesta ryöppy naamiaisasuisia lapsosia, ja koko talon valaistus näytti olevan sisältä oranssi. Onneksi meillä on ovenavauskielto, eipähän tarvitse huolehtia siitä, onko naapuruston lapsille karkkia, kun ne kaikki ryntäävät viikonloppuna noitahatut vinossa liikkeelle.


Tämä kaikki tuntuu todella kummalliselta, kun ei ole tottunut juhlimaan Halloweenia. En todellakaan tiennyt, että sitä varten tarvitaan niin paljon muoviesineitä, kurpitsanmuotoisia koristeita ja erikoissuklaita. Ei, en aio mennä hälyyn mukaan. Jos on villi olo, puen päälle kurpitsanväriset sukkahousuni ja se siitä. Minulla on kyllä supersiistit kissankorvat, jotka on ostettu ruokakaupan asustehyllyltä, mutta luulen, että säästelen niitä vielä erityistarkoituksiin.

Mutta ilmeisesti Halloween on vakava asia, sillä paikallinen Community Church on kampanjoinut sitä vastaan jo muutaman viikon. Kirkkaanvärinen juliste lupaa terveysongelmia niille, jotka erehtyvät juhlimaan pahuutta. Epäilen, että on syntiä syödä halloween-leivos, jonka uteliaisuuttani ostin viime kauppareissulla. Vaikka yleensä karttelenkin ruokaa, joka tuijottaa minua, tätä oli pakko kokeilla. Kirkon edustajia voin kyllä lohduttaa sillä, että pahuus maistui sen verran pahalta, etten syönyt loppuun asti.


Hauskaa Halloweenia niille, joita asia yhtään kiinnostaa. Ainoa pyyntöni on, että älkää pliis ottako asiaa liian vakavasti, kumpaankaan suuntaan.

Huomautus

En ehkä ole viime aikoina ehtinyt kirjoittaa ihan kaikesta mistä olen aikonut, mutta olenpahan tehnyt ensimmäisen vieraspostaukseni jonkun toisen blogiin. Niin että jos tahdot nähdä listan mielestäni mukavista asioista, tutustu Nicolen suloiseen My teacups in peony-blogiin.

Ja hymyile, edes vähän.
Kiitos.

Valoa, valoa!

Jotenkin se pimeä hiippaili tännekkin, ja yllättää mokoma joka ilta aikaisemmin. Aamuisinkin on hämärää, vaikka auringon pitäisi sääsetien mukaan nousta vain kolme minuuttia minua myöhemmin. Ei sitä viime päivinä ole kyllä näkynyt ennen iltapäivää, rakastaa ilmeisesti pitkiä aamu-unia sekin. Ostoslistalla on kynttilä, ja huoneeseen suunniteltu valoelementti on nyt askarreltu valmiiksi. Kyllä se vähän pimeää helpottaa.

Vaikka pimeys välillä ärsyttää ja masentaa, ei vielä olla lähelläkään viimevuotista tilaa. Tammikuussa tuntui, että vaikka olisi seissyt pihalla kasvot aurinkoon, oli silti pilkkopimeää. Lähden siitä, että tänä vuonna ei tarvitse polttaa jouluvaloja toukokuulle asti. Vaikka nämä uudet ovatkin niin ihanat, että aion varmasti virittää ne Suomessakin johonkin.

Ei mulla muuta

(Sori, kuvan alkuperästä ei havaintoa.)

Muutetaan Tanskaan ja ryhdytään sosialisteiksi

You are my fave-blogin Melanie listaa uusimmassa kirjoituksessaan syitä, miksi haluaisi muuttaa Tanskaan. Hinku perustuu Oprah-jaksoon, jossa on tutustuttu tanskalaisten naisten elämään.

Fiksulta kuulostaa - ja yllättävän tutulta. Tanskalaiset on monessa tutkimuksessa rankattu maailman onnellisimmiksi ihmisiksi. Ehkä heillä on joku mystinen kyky iloita elämästään, sellainen joka meiltä synkisteleviltä suomalaisilta tuntuu puuttuvan. Listaan kerätyistä asioista useimmat toteutuvat nimittäin myös meillä; ilmaiset yliopistot, ilmainen perusterveydenhuolto, 6-12kk äitiysloma ja niin edelleen. Sitä paitsi Tanskassa kaikki on aina värikkäämpää, ainakin kuvia katsellessa syntyy sellainen vaikutelma.
Oprah jopa mainitsee ruisleivän yhdeksi syyski rakastaa Tanskaa. "Rakastan sitä niin paljon, syön viipaleen joka aamu. Se on kuin söisi maata (/earth)." En voinut olla nauramatta.

Melanien kirjoituksen viimeinen kappale kyllä hieman hämmästytti:
"Of course when the husbands heard our discussion they started listing off the negative things about socialism. So I'm thinking a good topic for another show would be, "my wife watched Oprah and now she wants to be a socialist." It might be my one chance to get on the show since I've never going to become a family psychologist with a mustache."
Tuota... onko minulla jotenkin väärä käsitys Tanskan hallinnosta ja yhteiskuntajärjestyksestä, vai miksi mua ihmetyttää sosialismin vetäminen keskusteluun? Mistä tämä oikein tuli? Oprah ja Melanie, tarkistakaa faktat!