Neuvo

Kaikki yliopiston työntekijät saivat juuri sähköpostin, jossa ilmoitettiin, että jos lunta sataa koko yön, kampukset saattavat olla kiinni huomenna. Meitä kehotettiinkin katsomaan aamulla ensimmäiseksi ulos ikkunasta. Kaiken varalta. Kerrassaan hyödyllinen neuvo.

Eikä vieläkään sada lunta.

Kauhukuvia

Lumi ei tullut jäädäkseen, illalla satoi jo vettä. Kylmä sen sijaan jäi tänne pyörimään. Enkä nyt puhu ulkoilmasta, vaikka on sielläkin viileää. Pakkasen puolelle ei ole vielä menty, ja koska Suomessa on niin paljoin miinusta, en kehtaa valittaa, vaikka ilman kunnon takkia vähän paleleekin. Ongelma vaivaa lähinnä sisätiloissa. Huoneessani on hirvittävän kylmä, ja nukuin viime yönä kahden peiton alla. Silti joka kerta kun käänsin kylkeä heräsin hätkähtäen, koska aluslakana oli niin jäinen. Aamulla en voinut mennä keittiöön ennen kuin olin pukenut ylleni villahousut, villasukat, t-paidan, villamekon, villatakin, hupparin ja villahuivin. Jos sinne uskaltautuu ilman kenkiä, jalat varmaan jäätyvät lattiaan kiinni. En kehtaa kokeilla, onneksi on eskimosaappaat. Surullisinta tässä on se, että lämmitys oli päällä koko yön ja vielä aamullakin. Olisi ihan kiva tietää, mihin se kaikki lämpö menee, ei sitä minun huoneessani ainakaan huomannut. Alan olla väsynyt kylmään, tahdon sähkölämmitettyyn taloon.

Lumisateen pitäisi alkaa uudelleen tänään iltapäivällä ja jatkua koko yön. Luultavasti se tarkoittaa sitä, että huomenna mikään ei liiku. Kaikki tekevät tänään tuplana töitä siltä varalta, että huomenna ei pääse paikalle. Jos lunta tulee muutamakin sentti, julkinen liikenne pysähtyy kokonaan. Myös metrot, vaikka ne kulkevatkin suurimmilta osin maan alla. Autolla ei voi ajaa, koska kellään ei ole talvirenkaita. (Mörkö huomautti käydessään, että renkaissa on vähemmän uria kuin suomalaisissa kesäversioissa.) Mikäli on paljon lunta ja jäätä, lentokentät suljetaan. Kaikki pelottelevat minua sillä, etten pääsekään kotiin lauantaina, ja nyt alan pikkuhiljaa huolestua. Ja kaikki tämä hössötys siis ennen kuin siitä lumesta on nähty vilaustakaan. Näin aamulla jopa aura-auton, ja hyvä kun oli kuuraakaan.

Hiutaleita

{täältä}

Lontoossa sataa lunta! Ujosti ja säälittävästi, mutta silti.
Normaalisti se kuulemma tapahtuu vasta tammikuussa, joten kaikki ovat innoissaan.
Kissalla on muikea ilme ja väsyneet silmät. Olen loman tarpeessa.

Kissanpäivä

Kun tulin äsken töihin, pöytäni oli kuorrutettu kaikenlaisella kiiltävällä ja värikkäällä. On hopeanvärisiä nauhoja joissa toivotetaan hyvää syntymäpäivää, violetti lippunauha ja takaseinällä jopa roikkuu hopeanvärinen häkkyrä, joka muistuttaa lähinnä oviverhoa. Sinällään luova ratkaisu, koska minulla ei ole omaa ovea. Lisäksi pöydälläni on 7 ilmapalloa, ja katossa sen yläpuolella roikkuu kolme. Jouduin kaivamaan hetken, ennen kuin löysin tietokoneeni kaiken koristeen alta. Sain myös kortteja sekä ilmapallokuvioituja lautasliinoja ja kertakäyttöastioita. Pomoni sanoi ostaneensa ne, jotta voin viedä jotain kotiinkin ja pitää afterpartyt sitten siellä.

Ja kakku. Pöydälläni oli ihan oikea, valkoinen, tähtikuvioitu kakku. Ja kolmetoista eriväristä kynttilää, joiden liekit ovat aina kynttilän väriset. Sitä ei kukaan tosin ehtinyt huomata, sillä kynttilät piti puhaltaa nopeasti, ettei palohälytin laukea. Miespuolinen työkaveri (se sama joka on ennenkin yllätetty taustalla mutisemassa kaikenlaista), jupisi jotakin siitä, kuinka ei ikinä uskoisi, kuinka persoja kirjastotädit ovat makealle. Koskaan ei jätetä käyttämättä tekosyytä syödä kakkua. No, minun mielestäni se on aivan oikea elämänasenne, joten jupisijat jupiskoon itsekseen.

Kaikki käyvät tivaamassa, olenko jo soittanut vanhemmilleni, olenko saanut tekstiviestejä ja enhän nyt näin syntymäpäivänäni ikävöi liikaa kotiin. Kaikki tuntuvat olevan huolissaan siitä, että minulla olisi kurja syntymäpäivä koska olen kaukana läheisistäni. Hei, minähän sain kakun! Ja Sophie on luvannut viedä minut tänään syömään, sain häneltä lahjankin. Muutenkin tämän päivän takia tunnutaan nähneen vaivaa. Ihan hassua, koska en yleensä juhli syntymäpäivääni mitenkään suureellisesti. Enkä ollut viime vuonnakaan vanhempieni luona, vaikka asuin sentään silloin samassa maassa. Tämähän on siis kahdeskymmeneskolmas, ei kolmastoista syntymäpäiväni, ei siitä enää tarvitse tehdä niin suurta numeroa. Ja joo, on minulla ikävä kotiin (varsinkin, kun minulle luvattiin, että lahja odottaa...) mutta kohtahan minä olen siellä. Sitten voidaan pitää toiset bileet. Nyt on kiire syömään kakkua, ei ehdi murehtia turhia.

Oma osuuteni juhlinnasta on suomalaisilla karkeilla täytetty laatikko, josta makeannälkäiset työkaverit käyvät hakemassa syötävää. Ratsasin nimittäin sunnuntaina laatikkoni ja löysin kaksi levyä suklaata, puolitoista levyä salmiakkisuklaata (tähän ei siis ole laskettu sitä, jonka sain postissa syntymäpäivälahjaksi, sen aion syödä ihan itse), sinisiä marianneja ja vähän salmiakkia. Laitoin kaiken esille, koska olisihan se hieman noloa palata Suomeen Fazeria kassissa, ja edes minunlaiseni sokerirotta ei selviä mokomasta määrästä parissa päivässä (listassa ei ole siis mainittu kaikkea englantilaista suklaata, jota minulla myös on laatikoissani). Olen jo yllättänyt ensimmäisen, joka sylkäisi salmiakkinsa roskikseen, mutta aika moni on tykännyt. Ilmeet vaan ovat hauskaa katseltavaa, kun kohteliaaksi kasvatettu ihminen yrittää olla irvistämättä julkisesti saatuaan makean sijasta suuhunsa jotain ihan muuta.

Lähtölaskenta

Kirjoitin juuri seitsemäntoista postikorttia. Merkkejä riittää vain seitsemään, joten edessä on vielä yksi tuskallinen reissu postiin. Myös kolme osoitetta ovat hukassa (Helinä rakas, tiedän että tämä on jo kolmas kerta, mutta voisitko mitenkään olla kiltti ja tekstata omasi vielä kerran? Syytän puhelintani, se hukkaa viestejä. Ja numeroita). Jos unohdin jonkun, joka odottaa korttia, niin olen hirveän pahoillani. Lähetin kaikille osoitekirjassa oleville ja muutamalle muullekin, mutta se nyt kertoo vain osoitteentallennussysteemini puutteellisesta organisoinnista, sillä siinä kirjassa on enemmän tyhjää kuin käytettyä tilaa. Jos jäät ilman, tee reklamaatio, niin lähetän sinulle joulun jälkeen korvauskortin. Ja voin lähettää muutenkin, jos tahdot, en vain lupaa kirjoittaa siihen mitään fiksua.

Suklaasilakoita on jäljellä enää yksi. Kokonaisia päiviä viisi. Pakattavaa tavaraa noin kolmekymmentä kiloa, ja siitä aiheutuvaa stressiä himpun verran. Viimeisiä viedään.

Huonoa huomenta

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä täällä juuri tapahtui, mutta olen varma, että puoli kahdeksalta lauantaiaamuna on ihan liian aikaista sellaiselle. Siihen liittyi sahaamista, poraamista ja iloisesti huutelevia työmiehiä, jotka ilmeisesti joko veivät vanhan huonekalun pois tai sitten toivat uuden paikalle. En todellakaan tiedä, mutta olen tällä hetkellä jokseenkin pahantuulinen kissa kaakaomuki tassussaan. Vaikka olisin joka tapauksessa herännyt viimeistään kahdeksalta, en halua poraamisääniä heräämiskokemukseni lähelle missään tapauksessa. En ainakaan lauantaina. Puhumattakaan liian iloisista miehistä, jotka haluavat päästä vessaan juuri kun olen menossa suihkuun.

Tänään ostan viimeiset joululahjat ja mahdollisesti kengät. Tänään olen iloinen ja hyväntuulinen ja ilmeisesti myös nukun päiväunet metrossa, sillä muuten tuskin selviän siitä jouluhelvetistä, joka keskustassa vallitsee. Hauskaa lauantaita, kissa lähtee nyt itsekseen kiukkuisesti mutisten toteuttamaan missiotaan.

Reporanka

{täältä, muistaakseni}

Olo on kuin littanalla kissalla ikään. Eilen illalla päätin, että menen tänään töihin joka tapauksessa, mutta aamulla oli pakko luovuttaa. Yskäni kuulostaa kuolevalta tupakoitsijalta ja ääneni siltä, kuin raapisi kynsillä hiekkapaperia. Minulle povattiin jo loistavaa uraa aikuisviihdelinjalla ihan vain käheysasteeni takia. Koska puheeni sisältö ei vastannut vaatimuksia, siitä ei sitten kuitenkaan tullut mitään.

Vuokranantaja, joka on aamuisin muutenkin ihan hävyttömän pirteä, yritti kahdeksalta ilmeisesti kannustaa, mutta kuulosti lähinnä syyttävältä. Aamun ensimmäiset kaksi tuntia ovat kuulemma aina pahimmat, joten vaikka olisi kipeä olo, pitää siitä huolimatta nousta sängystä, pukea, meikata ja syödä aamupala. Vasta sitten voi päättää, onko oikeasti kipeä vai ei. Totesin, että heräsin tänään neljältä, eikä kyllä ole vielä helpottanut, päin vastoin. Mahtaa olla turhauttavaa, voivotteli täti. Melkein sähähdin, että ei tässä ole muuta turhauttavaa kuin se, ettei saa sairastaa rauhassa. Onnistuin kuitenkin estämään sen työntämällä koko pääni jääkaappiin etsiessäni mehupurkkia. Sitten menin takaisin nukkumaan, ja nyt aion olla ihan hillitsemättömän surkeana koko päivän, kun täti on töissä. Hah. Mutta kyllä tämä vähän alkaa jo kyllästyttää, että jos vaikka huomenna kaivaisin meikkipussin esiin. Olisipahan ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun laskeuduin Heathrow'lle.