maanantai 5. lokakuuta 2009
Märkyyksien kurjuus
Nyt täällä sitten sataa. Raskaita, isoja pisaroita. Joka paikassa on märkää. Mennessäni hakemaan lounasleipää kahviosta, minun piti sipsutella, etteivät varpaat kastuisi. Kastuivat silti. Yritän silti suhtautua säähän positiivisesti. Tai ainakin toiveikkaasti. Kuten työkaverini aamulla totesi, kysymys ei oikeastaan ole märkyydestä. Kysymys on siitä, että kun täällä sataa, ulkona on ihan suunnattoman lohdutonta. Harmaata, märkää, väritöntä. Vähemmästäkin muuttuu itsekin harmaaksi ja surkeaksi. Onneksi minulla on salainen ase: kirkkaankeltainen sadetakki.
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Matkamuisto
Lupaan olla ostamatta halpoja turistipaitoja, kaksikerroksisen bussin näköisiä jääkaappimagneetteja ja lippuavaimenperiä. Kaiken roinan sijaan nämä olkoot virallinen matkamuistoni tästä iltapäiväteen ihmemaasta.
Korvakorut Anna Lou, London.
Tervetuloa...
...täällä minä asun nyt. Ei se suuri ole, eikä ihmeellinen, mutta pidän huoneestani hurjasti. Se on mukava, kodikas ja turvallinen.
Päivällä ikkunasta paistaa sisään, ja koko huone on valoisa. Illalla onkin sitten aika hämärää.
Ovinurkassa on ikioma eteiseni. Koska en todellakaan hengaile kengät jalassa sisällä.
Ovi oli liian valkoinen, joten sitä koristaa nyt vaihtuva t-paitanäyttely. Myös seinillä on nyt vähän katseltavaa. Kuvat ovat Ellestä ja Marie Clairesta irrotettuja sivuja.
Päivällä ikkunasta paistaa sisään, ja koko huone on valoisa. Illalla onkin sitten aika hämärää.
Ovinurkassa on ikioma eteiseni. Koska en todellakaan hengaile kengät jalassa sisällä.
Ovi oli liian valkoinen, joten sitä koristaa nyt vaihtuva t-paitanäyttely. Myös seinillä on nyt vähän katseltavaa. Kuvat ovat Ellestä ja Marie Clairesta irrotettuja sivuja.
Kulttuuriero ja kielikuilu
Vaikka me Suomessa koemmekin jo nykyään olevamme melkoisen kansainvälisiä ja monikulttuurisia, vaikuttaa se Lontoosta käsin katsottuna hyvin pieneltä piperrykseltä. Kyllä, meillä on maahanmuuttajia, pakolaisia ja ulkomaalaisia vieraita. ihmiset puhuvat eri kieliä, noudattavat eri tapoja, uskovat eri asioihin, ovat eri värisiä ja pukeutuvat eri tavoilla. Silti, kulttuurien kirjo tuntuu loppujen lopuksi olevan jonkinlaisen suomalaisen suodattimen läpi vedetty: kaikki on hiljaisempaa, harmaampaa ja yksiuloitteisempaa. Ja jos olet eri näköinen, olet lähtökohtaisesti erilainen, et ainakaan "alkuperäinen" suomalainen. Se asenne asuu meissä syvällä, huomasin sen itse tässä vähän aikaa sitten vaatekaupassa. Tiskin takana seissyt tummaihoinen tyttö alkoi puhua, ja hetkeen en tajunnut mitään, mitä hän sanoi. Olin jotenkin alitajuisesti olettanut, että hän puhuisi jotain vierasta kieltä, tai korkeintaan töksähtelevää suomea vieraalla korostuksella. Kun tytön suusta purkautuikin sitten litannia vahvaa Turun muretta, olin niin yllättynyt, etten edes tajunnut käyttäytyväni idioottimaisesti. Onneksi hän taisi kuvitella, että ymmärrysongelmani johtui nimenomaan murteesta, eikä epätavallisesta yhdistelmästä.
Täällä joudun joka päivä tekemisiin ihmisten kanssa, jotka ovat "alunperin" jostain muualta. Joilla on kummallisia nimiä, erivärinen iho ja jännä korostus. Täällä heitä vain on niin paljon, että he ovat osa massaa. Taiwanilainen kämppäkaverini totesi saapumispäivänäni, että on ollut täällä kolme kuukautta, muttei vuokranantajamme lisäksi tunne yhtään brittiä. Sen sijaan hänellä on kyllä uusia ystäviä kaikkialta muualta maailmasta. Ehkä se johtuu osittain vaihto-opiskelijoiden tavasta hengailla "omiensa" parissa, mutta mielestäni syytä ja selitystä voidaan kyllä hakea myös väestörakenteesta.
Ennen lähtöä minua jännitti kaikkein eniten se, miten pärjään englannillani. Pelkäsin, ettei minua ymmärrä kukaan. Ja tottahan se on, että sanavarastoni on pieni ja että takeltelen tämän tästä. Täällä vain kukaan muukaan ei puhu sellaista englantia, jota me olemme koulussa oppineet pitämään selkeänä ja oikeana. Täällä jokaisella tuntuu olevan eri korostus ja rytmi, ihan oma puhetyyli. Lakkasin stressaamasta kielitaidostani siinä vaiheessa, kun työkaverini totesi, että jos hän olisi kuullut puheeni kadulla, hän olisi arvellut minun olevan irlantilainen tai amerikkalainen. "On se hyvä, että meillä riittää näitä suomalaisia opiskelijoita, joilla on aina erinomainen kielitaito ja olematon korostus."
Joka päivä keskustelen satojen opiskelijoiden kanssa, ja joitakuita minun on ihan hirveän hankala ymmärtää. Yleensä kestää hetken, ennen kuin aivoni ja korvani tottuvat kuhunkin puhetapaan, ja vasta sitten sisältö alkaa hahmottua. On niitä, jotka puhuvat todella hyvää ja selkeää vierasenglantia. On niitä, joille se on äidinkieli. Sitten on niitä, jotka mokeltavat menemään jotain sinnepäin, mutteivät tunnu välittävän, sillä kyllä heitä aina jotenkin ymmärretään. Ja sitten on niitä, jotka osaavat niin vähän, että ottavat kaverinsa mukaan tulkkaamaan, että saisivat salasanansa vaihdettua. Asiakaspalvelua värittää se, että kielikuilu on useimmissa tapauksissa molemminpuolinen: me emme kumpikaan puhu omaa äidinkiltämme, mutta silti meidän on kyettävä kommunikoimaan keskenämme.
Paitsi kieli, myös eleiden erilaisuus aiheuttaa välillä päänvaivaa. Olen kaksi viikkoa miettinyt, mitä ihmettä intialais- ja pakistanilaistaustaisilla opiskelijoilla on minua vastaan. Aina, kun yritän selittää heille jotakin, he tuntuvat kyseenalaistavan sanomiseni: pyörittävät päätään kuin kieltääkseen. Yleensä vielä varsin vimmatusti. Se saa minut aina epävarmaksi, ja pohdin, yrittääkö toinen viestiä, että olen väärässä. Perjantaina selitin oletussalasanaa intialaiselle pojalle, joka puhui todella vähän englantia. Otin pään ravistelun merkkinä siitä, ettei hän ymmärrä, mitä sanon. Kun aloitin kolmannen kerran alusta, pojan kaveri tuskastui ja ähkäisi, että joo joo, juuri niinhän se sanoo, se on yrittänyt jo monta minuuttia viestiä, että tajuaa kyllä. Vähän aikaa olin ihan ymmälläni. Sitten jostain hyvin syvältä muistin syövereistä pulpahti pintaan tarina, joka meille kerrottiin ala-asteella. Siinä länsimaalainen mies on junassa Intiassa, ja hyvin nälkäinen. Kun vieruskaveri tarjoaa eväitään, mies nyökkäilee vimmatusti, eikä saa lopulta syödäkseen, koska intialainen kulttuurikäsityksen mukaan nyökkääminen tarkoitta eitä. Tämän oivallettuani kanssakäyminen kävi helpommaksi. Nyt saatan toisinaan itsekin vahvistaa sanomaani päänheilutuksella, että ähkäiskää sitten, kun menette ihan sekaisin siitä, mitä oikein yritän sanoa.
Täällä joudun joka päivä tekemisiin ihmisten kanssa, jotka ovat "alunperin" jostain muualta. Joilla on kummallisia nimiä, erivärinen iho ja jännä korostus. Täällä heitä vain on niin paljon, että he ovat osa massaa. Taiwanilainen kämppäkaverini totesi saapumispäivänäni, että on ollut täällä kolme kuukautta, muttei vuokranantajamme lisäksi tunne yhtään brittiä. Sen sijaan hänellä on kyllä uusia ystäviä kaikkialta muualta maailmasta. Ehkä se johtuu osittain vaihto-opiskelijoiden tavasta hengailla "omiensa" parissa, mutta mielestäni syytä ja selitystä voidaan kyllä hakea myös väestörakenteesta.
Ennen lähtöä minua jännitti kaikkein eniten se, miten pärjään englannillani. Pelkäsin, ettei minua ymmärrä kukaan. Ja tottahan se on, että sanavarastoni on pieni ja että takeltelen tämän tästä. Täällä vain kukaan muukaan ei puhu sellaista englantia, jota me olemme koulussa oppineet pitämään selkeänä ja oikeana. Täällä jokaisella tuntuu olevan eri korostus ja rytmi, ihan oma puhetyyli. Lakkasin stressaamasta kielitaidostani siinä vaiheessa, kun työkaverini totesi, että jos hän olisi kuullut puheeni kadulla, hän olisi arvellut minun olevan irlantilainen tai amerikkalainen. "On se hyvä, että meillä riittää näitä suomalaisia opiskelijoita, joilla on aina erinomainen kielitaito ja olematon korostus."
Joka päivä keskustelen satojen opiskelijoiden kanssa, ja joitakuita minun on ihan hirveän hankala ymmärtää. Yleensä kestää hetken, ennen kuin aivoni ja korvani tottuvat kuhunkin puhetapaan, ja vasta sitten sisältö alkaa hahmottua. On niitä, jotka puhuvat todella hyvää ja selkeää vierasenglantia. On niitä, joille se on äidinkieli. Sitten on niitä, jotka mokeltavat menemään jotain sinnepäin, mutteivät tunnu välittävän, sillä kyllä heitä aina jotenkin ymmärretään. Ja sitten on niitä, jotka osaavat niin vähän, että ottavat kaverinsa mukaan tulkkaamaan, että saisivat salasanansa vaihdettua. Asiakaspalvelua värittää se, että kielikuilu on useimmissa tapauksissa molemminpuolinen: me emme kumpikaan puhu omaa äidinkiltämme, mutta silti meidän on kyettävä kommunikoimaan keskenämme.
Paitsi kieli, myös eleiden erilaisuus aiheuttaa välillä päänvaivaa. Olen kaksi viikkoa miettinyt, mitä ihmettä intialais- ja pakistanilaistaustaisilla opiskelijoilla on minua vastaan. Aina, kun yritän selittää heille jotakin, he tuntuvat kyseenalaistavan sanomiseni: pyörittävät päätään kuin kieltääkseen. Yleensä vielä varsin vimmatusti. Se saa minut aina epävarmaksi, ja pohdin, yrittääkö toinen viestiä, että olen väärässä. Perjantaina selitin oletussalasanaa intialaiselle pojalle, joka puhui todella vähän englantia. Otin pään ravistelun merkkinä siitä, ettei hän ymmärrä, mitä sanon. Kun aloitin kolmannen kerran alusta, pojan kaveri tuskastui ja ähkäisi, että joo joo, juuri niinhän se sanoo, se on yrittänyt jo monta minuuttia viestiä, että tajuaa kyllä. Vähän aikaa olin ihan ymmälläni. Sitten jostain hyvin syvältä muistin syövereistä pulpahti pintaan tarina, joka meille kerrottiin ala-asteella. Siinä länsimaalainen mies on junassa Intiassa, ja hyvin nälkäinen. Kun vieruskaveri tarjoaa eväitään, mies nyökkäilee vimmatusti, eikä saa lopulta syödäkseen, koska intialainen kulttuurikäsityksen mukaan nyökkääminen tarkoitta eitä. Tämän oivallettuani kanssakäyminen kävi helpommaksi. Nyt saatan toisinaan itsekin vahvistaa sanomaani päänheilutuksella, että ähkäiskää sitten, kun menette ihan sekaisin siitä, mitä oikein yritän sanoa.
lauantai 3. lokakuuta 2009
Sanomalehdellä korvattu kirjattomuus
Pienen päiväunen (lue: kahden tunnin kooma) jälkeen on energiaa kertoa seikkailun loppu. Siis se, mitä tapahtui iästäni kiinnostuneen myyjättären jälkeen. Vaikka tämä osuus numero kaksi ei olekaan enää niin hauska, on sillä ainakin minulle merkitystä, sillä ensimmäinen kohta Pakko nähdä Lontoossa-listallani on nyt ylivedettävissä.
Tarkoitukseni oli kävellä Piccadilly Sircukselle ja mennä siitä metroon. Luulin olevani matkalla oikeaan suuntaan, mutta käteväksi oikotieksi kuvittelemani poikkikatu itse asiassa toi minut vähän väärään paikkaan. En tiedä, mikä katu se oli, mutta siellä oli isoja, kalliita kauppoja. Sellaisia, joihin ovimies tuskin päästäisi minua edes sisään. Sellaisia luotaantyöntävän näköisiä, lasi-ikkunaisia liikkeitä. Ohitin ne nopeasti, käännyin taas poikkikadulle. Kohta olin jossakin, joka bussipysäkin kartan mukaan ehkä oli Piccadilly. Mulla vaan ei ollut aavistustakaan, kummassa päässä se Sircus on. Kuten tavallista, veikkasin väärin, ja lähdin kävelemään väärään suuntaan. Löysin kyllä lopulta metron, mutta se oli joku ihan muu asema, ja ilmeisesti melkoisen kaukana sieltä, minne olin tähdännyt. No, ei se mitään, kipsutin silti portaita alas tunneliin.
Ajoin metrolla King's Crossille. Eksyin jo pyrkiessäni tunnelista ylös. Liian monta haaraa, liikaa ihmisiä ja liian monta uloskäyntiä. Lopulta päätin kivuta ensin maanpinnalle, ja koittaa vasta sitten paikallistaa sijaintini. Paikallistamista ei sitten lopulta tarvittukaan, kun osuin vahingossa kyltin kohdalle: British Library.
British Library oli...jännä. Olin odottanut sen näkemistä, ja totta puhuen petyin vähän. Lähinnä siksi, että kirjaston kissalle kirjasto ei ole kirjasto, ellei siellä ole kirjoja. Mainoksen mukaan niitä on British Libraryssa ihan hemmetisti, mutta kirjoja ei missään pääse näkemään. Suurin osa on varastoitu ihan muualle kuin tähän päärakennukseen. Ja jotta täällä näkisi kirjoja, pitäisi mennä lukusaliin. Lukusaliin taas ei pääse ilman lukijapassia, ja saadakseen lukijapassin pitäisi käydä läpi jonkinlainen rekisteröitymisprosessi. En jaksanut nähdä moista vaivaa pelkän turistikiinnostukseni takia.
Ulkonäöllisesti aula muistutti lähinnä Kiasmaa, muttei ollut yhtä kolkko. Siellä myös oli kahvila, ravintola, kirjakauppa ja näyttelyitä. Näyttelysalista löysin vihdoin kirjoja, mutta ne eivät olleet kovin kiinnostavia. Hyvin hyvin vanhoja pyhiä kirjoituksia lasivitriineissä. Ja nauhalla Beatlesin biisejä. Epäselväksi jäi, mikä sen näyttelyn teema oli, mutta kuuntelin Help!:n isoilla kuulokkeilla ihan vain koska tykkään siitä niin paljon. Joka tapauksessa tulin siihen tulokseen, että British Library on minun kokoiselleni kissalle aivan liian suuri käsitettäväksi. Jos kirjaston aulassa on pankkiautomaatti, ja sen vessaan voi eksyä, se totisesti on suuri.
Lähdettyäni kirjastosta hieman pettyneenä kävelin King's Crossin asemalle. Pidän asemista, siellä on aina paljon lähdössä ja tulossa olevia ihmisiä ja ihan omanlaisensa tunnelma. Toisin kuin kirjasto, asema itse asiassa oli pienempi kuin olin kuvitellut. Mutta on hyvin mahdollista, että minulta jäi osa siitä näkemättä, en oikein hahmottanut kokonaisuutta. Ostin kioskilta suklaamuffinssin ja mehua, mutten löytänyt paikkaa, johon olisin voinut istua nauttimaan niitä. Lähdin siis metrolle päin, mutta matkalla pysähdyin ostamaan The Daily Telegraphin aseman edessä olevalta sanomalehtikioskilta. Ihan vain siksi, etten ole koskaan ostanut mitään sellaiselta kioskilta, mutta aina halunnut tehdä niin. Lehti on paksumpi kuin sunnuntaihesari, se painaa paljon ja tuoksuu painomusteelta. En tiedä, saanko koskaan luettua edes ensimmäistä osaa, mutta kohta aion yrittää. Ensimmäinen sanomalehteni täällä.
Tarkoitukseni oli kävellä Piccadilly Sircukselle ja mennä siitä metroon. Luulin olevani matkalla oikeaan suuntaan, mutta käteväksi oikotieksi kuvittelemani poikkikatu itse asiassa toi minut vähän väärään paikkaan. En tiedä, mikä katu se oli, mutta siellä oli isoja, kalliita kauppoja. Sellaisia, joihin ovimies tuskin päästäisi minua edes sisään. Sellaisia luotaantyöntävän näköisiä, lasi-ikkunaisia liikkeitä. Ohitin ne nopeasti, käännyin taas poikkikadulle. Kohta olin jossakin, joka bussipysäkin kartan mukaan ehkä oli Piccadilly. Mulla vaan ei ollut aavistustakaan, kummassa päässä se Sircus on. Kuten tavallista, veikkasin väärin, ja lähdin kävelemään väärään suuntaan. Löysin kyllä lopulta metron, mutta se oli joku ihan muu asema, ja ilmeisesti melkoisen kaukana sieltä, minne olin tähdännyt. No, ei se mitään, kipsutin silti portaita alas tunneliin.
Ajoin metrolla King's Crossille. Eksyin jo pyrkiessäni tunnelista ylös. Liian monta haaraa, liikaa ihmisiä ja liian monta uloskäyntiä. Lopulta päätin kivuta ensin maanpinnalle, ja koittaa vasta sitten paikallistaa sijaintini. Paikallistamista ei sitten lopulta tarvittukaan, kun osuin vahingossa kyltin kohdalle: British Library.
British Library oli...jännä. Olin odottanut sen näkemistä, ja totta puhuen petyin vähän. Lähinnä siksi, että kirjaston kissalle kirjasto ei ole kirjasto, ellei siellä ole kirjoja. Mainoksen mukaan niitä on British Libraryssa ihan hemmetisti, mutta kirjoja ei missään pääse näkemään. Suurin osa on varastoitu ihan muualle kuin tähän päärakennukseen. Ja jotta täällä näkisi kirjoja, pitäisi mennä lukusaliin. Lukusaliin taas ei pääse ilman lukijapassia, ja saadakseen lukijapassin pitäisi käydä läpi jonkinlainen rekisteröitymisprosessi. En jaksanut nähdä moista vaivaa pelkän turistikiinnostukseni takia.
Ulkonäöllisesti aula muistutti lähinnä Kiasmaa, muttei ollut yhtä kolkko. Siellä myös oli kahvila, ravintola, kirjakauppa ja näyttelyitä. Näyttelysalista löysin vihdoin kirjoja, mutta ne eivät olleet kovin kiinnostavia. Hyvin hyvin vanhoja pyhiä kirjoituksia lasivitriineissä. Ja nauhalla Beatlesin biisejä. Epäselväksi jäi, mikä sen näyttelyn teema oli, mutta kuuntelin Help!:n isoilla kuulokkeilla ihan vain koska tykkään siitä niin paljon. Joka tapauksessa tulin siihen tulokseen, että British Library on minun kokoiselleni kissalle aivan liian suuri käsitettäväksi. Jos kirjaston aulassa on pankkiautomaatti, ja sen vessaan voi eksyä, se totisesti on suuri.
Lähdettyäni kirjastosta hieman pettyneenä kävelin King's Crossin asemalle. Pidän asemista, siellä on aina paljon lähdössä ja tulossa olevia ihmisiä ja ihan omanlaisensa tunnelma. Toisin kuin kirjasto, asema itse asiassa oli pienempi kuin olin kuvitellut. Mutta on hyvin mahdollista, että minulta jäi osa siitä näkemättä, en oikein hahmottanut kokonaisuutta. Ostin kioskilta suklaamuffinssin ja mehua, mutten löytänyt paikkaa, johon olisin voinut istua nauttimaan niitä. Lähdin siis metrolle päin, mutta matkalla pysähdyin ostamaan The Daily Telegraphin aseman edessä olevalta sanomalehtikioskilta. Ihan vain siksi, etten ole koskaan ostanut mitään sellaiselta kioskilta, mutta aina halunnut tehdä niin. Lehti on paksumpi kuin sunnuntaihesari, se painaa paljon ja tuoksuu painomusteelta. En tiedä, saanko koskaan luettua edes ensimmäistä osaa, mutta kohta aion yrittää. Ensimmäinen sanomalehteni täällä.
Syksy toi ikäkriisin
Nyt se sitten saapui tännekin, se syksyinen sää. On harmaata, kylmää ja tuulee hulluna. Olen pitkin viikkoa vastaanottanut vähintäänkin epätoivoissävytteisiä viestejä Suomesta. Niissä on mainittu ainakin vaakasuorat puut, päänkokoiset rakeet, pikkupakkanen ja lumikasa keskellä Turun keskustaa. Se kaikki on tähän asti tuntunut hyvin kaukaiselta paikassa, jossa iltapäivisin pärjää t-paidalla, aurinko paistaa joka päivä, eikä sadetta ole tullut pisaraakaan sen jälkeen kun saavuin tänne.
Aamulla havahduin normaaliin työpäivä-aikaan ja yritin muistella, mikä päivä on. Kuuntelin vähän aikaa puuskittaisen tuulen aiheuttamaa suhinaa ja kolinaa, ja päätin, että oli mikä päivä tahansa, se on varmasti hyvä päivä ostaa ehjät kengät. Minulla kun on kumisaappaiden lisäksi vain pääkalloteipillä paikatut Converset. Vaikka onkin ollut aurinkoista, kyllä aamuisin jo nipistelee vähän varpaita, kun hipsuttelen reikäisissä kengissä kohti bussipysäkkiä. Missio: uudet kengät. Suunnitelma: metrolla keskustaan niitä ostamaan ja samalla katselemaan maailmaa.
Tällainen suunnitelma vaati kuitenkin nopeaa toimintaa, sillä edellisestä reissusta viisastuneena en tahtonut olla lähelläkään Oxford Streetiä enää kahdentoista jälkeen. Viime lauantaina iltapäivällä nimittäin vietin kymmenen minuuttia jonossa yrittäessäni ohittaa Henkkamaukan. Ihmismassa on parhaaseen shoppausaikaan sen verran valtava, että heikompia hirvittää. Niinpä nousin ylös, pukeuduin, söin ja aloitin taivalluksen kohti keskustaa.
Olin keskustassa vähän yli yhdeksän, mutta silti esim. Oxford Streetin jättikokoisella Primarkilla oli lähes hullut päivät-tyylinen tunnelma. Se kauppa on valtava, siellä on kaikkea, ja se kaikki lähtee mukaan tosi halvalla. Tosin ihmiselle, joka on tottunut pitämään Henkkamaukan vaatteita huonolaatuisina, kaikki valmiiksi repsahtaneet t-paidat ja akryylineuleet olivat hämmentävä näky. Siinä meni huonon laadun käsite uusiksi, mutta ei se tuntunut ketään muuta hidastavan. Ainoa keino selvitä moisesta ostoshelvetistä on hokea koko ajan "en tarvitse mitään, en tarvitse mitään, en tarvitse mitään", sillä muuten huomaa kärränneensä ulos kassillisen tavaraa ihan vain halvoista hinnoista sokaistuneena. En suoraan sanottuna viihtynyt siellä kovin kauan, alkoi ahdistaa ihan liikaa. Primarkin jälkeen kävin ehkä kolmessa muussa isossa kaupassa, ja tunsin itseni sen jälkeen jos ei ihan kuolleeksi, niin vähintään rankasti urheilleeksi.
Mutta löysin kengät. Syksyyn sopivat, lämpimät ja mukavat kengät. Eivät ne ehkä vettä pidä, mutta sitä tarkoitusta vartenhan pakkasin mukaan kumpparit. Laatukaan tuskin pitkässä juoksussa päätä huimaa, mutta olin liian väsähtänyt etsimään täydellisiä, sikakalliita laatukenkiä. Olen lopputulokseen silti oikein tyytyväinen. Vaikka epäilenkin, että tietyt tahot eivät enää koskaan anna minun unohtaa sitä, että olen ostanut kengät, jotka näyttävät UGGeilta. Puolustaudun sillä, että ne eivät ole kyseistä merkkiä nähnetkään (halpakopio mikä halpakopio), ja että ne vaan ovat niin mukavat. Kun laitan ne jalkaan, tunnen itseni eskimoksi. Se tunne on sen verran lämmin ja ystävällinen, että olen varmis uhraamaan maineeni. Katu-uskottavuuttahan minulla ei pitkään aikaan ole enää ollutkaan, joten siitä ei tarvitse huolehtia.
Kävin myös isossa liikkeessä hankkimassa iltojeni iloksi halvan DVD-boksin. Kassalla hämmennyin pahasti, kun kärttyisen oloinen myyjä alkoi tingata, että minkä ikäinen minä olen. Vastausta ei uskottu, ennen kuin näytin Suomen poliisin myöntämän tositteen. Ei siinä muuten mitään, olen tottunut tähän kohteluun, mutta kun se DVD oli kielletty alle VIISITOISTAvuotiailta. Niin nuoreksi luulemista en suostu enää ottamaan kohteliaisuutena, jotain rajaa sentään. Tämä tapaus lienee tarpeeksi suuri syy olla enää koskaan käyttämättä muovisia hiuspantoja, oli kuinka paha tukkapäivä tahansa. Mörkö on kyllä ennenkin huomauttanut, että näytän sellainen päässä kaksitoistavuotiaalta, mutten uskonut. Nyt taitaa olla pakko.
Aamulla havahduin normaaliin työpäivä-aikaan ja yritin muistella, mikä päivä on. Kuuntelin vähän aikaa puuskittaisen tuulen aiheuttamaa suhinaa ja kolinaa, ja päätin, että oli mikä päivä tahansa, se on varmasti hyvä päivä ostaa ehjät kengät. Minulla kun on kumisaappaiden lisäksi vain pääkalloteipillä paikatut Converset. Vaikka onkin ollut aurinkoista, kyllä aamuisin jo nipistelee vähän varpaita, kun hipsuttelen reikäisissä kengissä kohti bussipysäkkiä. Missio: uudet kengät. Suunnitelma: metrolla keskustaan niitä ostamaan ja samalla katselemaan maailmaa.
Tällainen suunnitelma vaati kuitenkin nopeaa toimintaa, sillä edellisestä reissusta viisastuneena en tahtonut olla lähelläkään Oxford Streetiä enää kahdentoista jälkeen. Viime lauantaina iltapäivällä nimittäin vietin kymmenen minuuttia jonossa yrittäessäni ohittaa Henkkamaukan. Ihmismassa on parhaaseen shoppausaikaan sen verran valtava, että heikompia hirvittää. Niinpä nousin ylös, pukeuduin, söin ja aloitin taivalluksen kohti keskustaa.
Olin keskustassa vähän yli yhdeksän, mutta silti esim. Oxford Streetin jättikokoisella Primarkilla oli lähes hullut päivät-tyylinen tunnelma. Se kauppa on valtava, siellä on kaikkea, ja se kaikki lähtee mukaan tosi halvalla. Tosin ihmiselle, joka on tottunut pitämään Henkkamaukan vaatteita huonolaatuisina, kaikki valmiiksi repsahtaneet t-paidat ja akryylineuleet olivat hämmentävä näky. Siinä meni huonon laadun käsite uusiksi, mutta ei se tuntunut ketään muuta hidastavan. Ainoa keino selvitä moisesta ostoshelvetistä on hokea koko ajan "en tarvitse mitään, en tarvitse mitään, en tarvitse mitään", sillä muuten huomaa kärränneensä ulos kassillisen tavaraa ihan vain halvoista hinnoista sokaistuneena. En suoraan sanottuna viihtynyt siellä kovin kauan, alkoi ahdistaa ihan liikaa. Primarkin jälkeen kävin ehkä kolmessa muussa isossa kaupassa, ja tunsin itseni sen jälkeen jos ei ihan kuolleeksi, niin vähintään rankasti urheilleeksi.
Mutta löysin kengät. Syksyyn sopivat, lämpimät ja mukavat kengät. Eivät ne ehkä vettä pidä, mutta sitä tarkoitusta vartenhan pakkasin mukaan kumpparit. Laatukaan tuskin pitkässä juoksussa päätä huimaa, mutta olin liian väsähtänyt etsimään täydellisiä, sikakalliita laatukenkiä. Olen lopputulokseen silti oikein tyytyväinen. Vaikka epäilenkin, että tietyt tahot eivät enää koskaan anna minun unohtaa sitä, että olen ostanut kengät, jotka näyttävät UGGeilta. Puolustaudun sillä, että ne eivät ole kyseistä merkkiä nähnetkään (halpakopio mikä halpakopio), ja että ne vaan ovat niin mukavat. Kun laitan ne jalkaan, tunnen itseni eskimoksi. Se tunne on sen verran lämmin ja ystävällinen, että olen varmis uhraamaan maineeni. Katu-uskottavuuttahan minulla ei pitkään aikaan ole enää ollutkaan, joten siitä ei tarvitse huolehtia.
Kävin myös isossa liikkeessä hankkimassa iltojeni iloksi halvan DVD-boksin. Kassalla hämmennyin pahasti, kun kärttyisen oloinen myyjä alkoi tingata, että minkä ikäinen minä olen. Vastausta ei uskottu, ennen kuin näytin Suomen poliisin myöntämän tositteen. Ei siinä muuten mitään, olen tottunut tähän kohteluun, mutta kun se DVD oli kielletty alle VIISITOISTAvuotiailta. Niin nuoreksi luulemista en suostu enää ottamaan kohteliaisuutena, jotain rajaa sentään. Tämä tapaus lienee tarpeeksi suuri syy olla enää koskaan käyttämättä muovisia hiuspantoja, oli kuinka paha tukkapäivä tahansa. Mörkö on kyllä ennenkin huomauttanut, että näytän sellainen päässä kaksitoistavuotiaalta, mutten uskonut. Nyt taitaa olla pakko.
torstai 1. lokakuuta 2009
Plussaa kokemuksistani
Pieniä asioita, joista täällä pidän:
- Kaksikerroksiset bussit
- Polo-minttupastillit
- Bountyn tummasuklaaversio
- Halvat muotilehdet
- Dinosauruksen muotoiset kakkukynttilät (kyllä, sellaisia on ihan oikeasti olemassa!)
- Värikkäät ovet
- Halpa ja hyvänmakuinen tuoremehu
- Tunnin lounastauko
- Takapihat
- Mulkoilevat kissat (ja muunlaiset myös)
- Pirtelöbaarit
- Voileivät
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
